Tasan kaksi vuotta sitten olimme juuri saapuneet kotiimme Iringaan. Päivittäin muistelen mitä teimme juuri tänään - silloin tasan kaksi vuotta sitten. Yritän hoitaa ikävää lukemalla kirjoja Afrikasta, tuoreimpina Fullerin Ei hunningolle tänään ja Paloheimon Tämä on Afrikka, mutta kirjat vain lisäävät ikävää.
Nyt mietimme parhaillaan minne mennä vuoden kuluttua ensi syksynä. Vaihtoehtoja on monta: Vietnam, Kenia, tuttu Tansania, Mosambic ja Etelä-Afrikka. Aasia tuntuu jostain syystä hieman vaisulta, Afrikka vetää puoleensa! Mukaan matkaan tulee uusi pienin perheen jäsenemme, joten maan turvallisuudella ja terveellisyydellä on edellistä suurempi merkitys. On erilaista matkata kahden koululaisen kuin sylilapsen kanssa.
Paljon pohdin myös sitä miksi ikävöin todella pelottavia automatkoja, jokapäiväistä veden keittämistä ja suodattamista, viikottaisia vesi- ja sähkökatkoja ja kaikkea sitä muuta hankalauutta mitä elämä piti siellä sisällään. Muistot taitavat olla jo tosi ruusuisia kun aikaa on kulunut. Siellä kaukana Suomesta elämä kiteytyi omaan perheeseen ja oli todella helppoa elää kiireettömänä ja onnellisena siitä mitä meillä jo on. Elettiin vähällä, yksinkertaisesti. Luonto ihmeellisyyksineen ja aurinko riittivät viihteeksi.
