Sopeutumista

Kolme viikkoa sitten istuimme lentokoneessa jossain Kreetan ja Kroatian välillä. Yö ja äärimmäisen pitkä Sudanin ylitys olivat takana päin. Alla alkoi näkyä pikkuhiljaa lunta ja Alppien huippuja, auringon valossa. Amsterdam ankeudessaan oli kuin Suomi talvella, niinä talvina jotka me muistamme edellisiltä vuosilta. Amsterdamissa näimme laukkumme kun ne menivät koneen mahaan. Helsingissä saimme laukut heti, taksi tuli heti ja ennenkuin tajusimmekaan olimme tavaroinemme hangessa leikkipuiston kupeessa. Edessä oli laukkujen raahaminen lumista kujaa pitkin kotiovelle. Olimme oikeassa talvessa. Pikkutakki ja huppari olivat riitävät asut, pakkasta oli vain muutama aste ja meillä oli sisäisiin lämpöpatterihin ladattuna Afrikan aurinkoa. Koti oli aivan valtavan matala, huoneet hyvin pieniä mutta valoisia. Miten me mahdummekaan asumaan näin pikkuruisessa kodissa? Olo oli hyvin höprähtänyt, kasseja availtiin. Ikävöity koululaisemme tuli samoin tein kotiin ja laukkuja availtiin, tuliaisia etsittiin. Ihanaa, Ella tuli ja nyt emme lähde minnekään.

Kolme viikkoa on sujahtanut ohi tavaroita asetellessa. Kaappeihin on saatu tilaa kun karsintaa on tehty aika kovalla kädellä. Kirpparille, roskiin, mökillekin vähän jotain pientä. Afrikassa tulimme toimeen niin vähällä tavaramäärällä, miksi täällä on sittenkin niin vaikeaa luopua vanhoista tauluista tai verhoista, Arabian astioista, omatekemästä villapaidasta tai kirjoista joita en aio uudelleen lukea? Ehkä käyn vielä uuden kierroksen ja annan vielä lisää pois. Voisin pitää kotikirppiksen tai mennä oikein varattuun pöytään myymään tyttöjen kanssa sitten keväämmällä.

Ihmiset kysyvät usein kaksi kysymystä: milloin te tulitte takaisin sieltä ja millaista oli Afrikassa? Ensimmäiseeen kysymykseen on helppo vastata jos tietää mikä päivä tänään on (onnistuu pienen pohdinnan jälkeen). Toinen kysymys saa meidät hämmennyksen valtaan. Vastaanko vain että kaikin puolin oli upeaa vai mitä sanoisin?? Joskus olen kysynyt kysyjältä mistä elämänalueesta hän haluisi kuulla, luonnonihmeistä, asumisesta, arkielämästä vai yhteiskunnasta? Sitten on helpompaa päästä kiinni sopivan kokoiseen aiheeseen ja kertoa kuulumisia ja sattumuksia matkamme varrelta. Takana on kokonainen huikaiseva maailma ja sen kiteyttäminen on vielä nyt tosi vaikeata. Pikkuhiljaa ehkä alan tajuta, että olemme palanneet takaisin ja elämämme Suomessa alkaa rullata arkisella radallaan.

Mitä muistelen kun nyt ajattelen Tansaniaa? Ajattelen aamuhetkeä kotona Iringassa kun Maria on juuri soittanut puhelimeeni ovikellosoiton, otan avaimeni korista ja kävelen rauhallisesti sandaaleissa ja kangassa kohti porttia. Aurinko paistaa vielä vähän viistosti selkäni takaa ja selaan avainnippua, etsin sitä keskipituista neliönmuotoista avainta jolla portin pikkuovi aukeaa. Olen leiponut sämpylöitä, söimme juuri ja lapset ottavat koulukirjansa esiin. Kiskon portin auki ja Maria vie käsilaukkunsa tutulle paikalleen aulan ovenkahvaan ja kännykkänsä rasvakeittimen päälle keittiöön. Alamme kouluhommat, katselen pilviä ja lintuja kibandalla, kolibreja ja mustavalkoisia marimekkoperhosia ruokailemassa daalian kukissa. Maria tiskaa ja katselee ikkunasta samaa pihaa ja samoja perhosia kuin minäkin.

Sitähän se oli, salamaa = rauhaa.

Jälkiajatuksia: kulttuueroja liikenteessä

On taas ihanaa ajella Suomessa. Tiet ovat erinomaisia ja ajaminen on rentoa vaatien huomattavasti vähemmän jatkuvaa kuolemanpelkoa verrattuna Tansaniaan. Mielestäni Tansaniassa tiet voidaan jakaa karkeasti kahteen luokkaan.

Ensimmäisen luokan teillä ihmetellet jatkuvasti miten autosi jousitus todellakin voi kestää tällaista jatkuvaa kiveltä kivelle hyppimistä. Tien poikkileikkaus on kaari jonka keskiosa on ylempänä ja tarkoituksena on siis että tielle satanut vesi valuu pois tieltä. Tämä taas siitä syystä että kun Tansaniassa sataa vettä niin sitä todellakin SATAA. Vesi syö kaiken pienen aineksen keskitieltä jolloin keskelle tietä jäävät vain ne kivet joita vesi ei saa mukaansa. Pienet osaset liukuvat tien reunoille jolloin se pysyy tasaisena. Tämän takia ajajat välttelevät "normaalia" ajolinjaa ja ajavat ikään kuin toinen pyörä ojassa koko ajan, tässä asennossa jousitukseen kohdistuva rasitus puoliintuu. Pelkääjän paikalla istuminen ensimmäisen kerran on kokemus kun vauhtia on 80 km, auto tärisee kuin hullu ja koko ajan näkee että jos kuski tekee 10 sentin ohjausvirheen niin ajassa ollaan ja sinä olet alimmainen. Kaiken kukkuraksi auto on hyvin paljon kallellaan ojaan päin ja aika ajoin perä lähtee sivuliukuun. Kun tällaista tietä ajaa 3-4 tuntia niin olo on ajon jälkeen on kuin olisi ollut perusteellisessa hieronnassa jos on pystynyt istumaan rentona. Hyvä puoli näissä teissä on että niissä kuski pysyy virkeänä ja mikään ei tule pahasti yllätyksenä kun koko ajan ajetaan ojaan suistumisen partaalla tai varotaan seuraavaa vedenylityspaikkaa. Vettä kun tulee reilusti niin aina löytyy ojia joissa vesi tulee tien päällä ja kaivaa todella pahoja koloja.

Toisen luokan tarjoavat tiet joilla nopeus niiden keskimääräisen kunnon seurauksena nousee helposti 100 km tunnissa. Kaikki mene hyvin kunnes havaitse keskellä tietä puolen metrin levyisen montun johon ajaminen varmasti autosi tai tappaa perheesi. Montun koon ja sijainnin perusteella sinulla on yleensä kaksi tapaa selvitä: keskitä autosi niin että monttu menee autosi renkaiden keskeltä auton ali tai menet vastaantulevat kaistalle. Kaikki menee hyvin kunnes tämä tapahtuu kohdatessa vastaantulijan. Riippuen montun tai monttujen paikoista omalla kaistallasi ja vastaantulijan kaistalla tilanteet voivat olla nopeita ja karmeita. Saatikka kun vastaantulija on bussi tai rekka, ne kun eivät paljon vauhtiaan hidastele vaan olettavat että pienempi väistää. Tansaniassa monttuun ajaminen on siis kuskin omaa tyhmyyttä ja monttujen paikkaaminen on yleensä hyvin hidasta jos sitä tapahtuu ollenkaan. Itse pelkäsin eniten liikenteessä kaukomatkan busseja: niiden ohitukset olivat lähes järjestään uhkarohkeutta hipovia. Kerran ajoin Upendo (rakkaus) nimisen bussiyhtiön bussin perässä puoli tuntia ja ihmettelin mikä tuossa bussissa oli outoa. Puolen tunnin päästä asia oli selvä: se ei ohittanut ketään mutkissa eikä ylä- eikä alamäissä; se siis ei tehnyt yhtään uhkarohkeaa ohitus! Tämän liikennekäyttäytymisen takia yhteentörmäyksissä kuolee yleensä paljon ihmisiä, 10-20 kuollutta on normaali määrä.

Tansaniassa isommalla on siis aina kohtaamisessa etuoikeus. Tansanialainen ystävämme tiivisti ajatuksen yhteen lauseeseen, jonka ajatus menee suurin piirtein seuraavasti: ok, on sinulla on nyt etuoikeus ylittää risteys mutta tuolta on tulossa kuorma-auto kovaa vauhtia...

Hupaisaa asiassa on että kävellessään Tansanialaiset ovat hyvin verkkaisia,mutta ajaessaan ajavat aina hyvin lujaa. Tämän takia ainoa tapa hidastaa autoja on laitaa asfaltoituihin teihin kunnon hidasteita. Hidasteet todellakin ovat uskomattomia, vaarien ja mummien kannattaa sulkea suunsa jos on tekohampaat. Hidasteita käytetään aina matalien nopeuksien kanssa jotta saadaan haluttu toiminta. Poliisien tienopeuksien valvontaa ei juuri ole ja poliiseilla ei käytännössä ole edes omia autoja.

Leiziä

Edessä on viimeinen yö Afrikassa, tällä erää. Huomenna illalla lähdemme Bagamoyosta kohti lentokenttää.

Selvisimme hengissä Lazy Lagoonista, hetkittäin iski epäilys ettei se ole ihmisen paikka tähän vuodenaikaan mutta niin vaan selvittiin. Lodget olivat upeat, kaksikerroksiset, ei lasia ikkunoissa estämässä ilman virtausta, muttei myöskään AC:tä, eikä edes ropelia ilmaa sotkemassa. Hiekkaranta ja meri oli metrin päässä kuistista kun vuorovesi oli ylhäällä ja jossain kaukana kuusi tuntia myöhemmin. Sähkövaloa saatiin muutama tunti illalla. Eihän siellä voinut kuin makailla vihreänkuulaassa meressä ja silitellä "omaa" talonvahtiamme. Ihana lapsista tykkävä Milo-dobermanni seurasi meitä koko ajan ja vartioi yöt ympäri ettei puskapossut hyökkää. Päivää rytmittivät ateriat, siinä se ihanuus.

Nyt ollaan taas takaisin lähtöpaikassa, Tomi ja Veikko ovat Mambakuni hiekkasaarella ja sen riutalla snorkkeloimassa uusien tuttujen, kolmen suomalaisen herran kanssa. Sanni ja minä arveltiin sen olevan liika kuluttava reissu kun lämpöä on yli 40, joten jätettiin se harrastus reippaille miehillemme.

Mieli alkaa asettua ja Iringan jättäminen ei enää niin kirpaise. Kiva tulla Suomeen, kotiin!