Sopeutumista

Kolme viikkoa sitten istuimme lentokoneessa jossain Kreetan ja Kroatian välillä. Yö ja äärimmäisen pitkä Sudanin ylitys olivat takana päin. Alla alkoi näkyä pikkuhiljaa lunta ja Alppien huippuja, auringon valossa. Amsterdam ankeudessaan oli kuin Suomi talvella, niinä talvina jotka me muistamme edellisiltä vuosilta. Amsterdamissa näimme laukkumme kun ne menivät koneen mahaan. Helsingissä saimme laukut heti, taksi tuli heti ja ennenkuin tajusimmekaan olimme tavaroinemme hangessa leikkipuiston kupeessa. Edessä oli laukkujen raahaminen lumista kujaa pitkin kotiovelle. Olimme oikeassa talvessa. Pikkutakki ja huppari olivat riitävät asut, pakkasta oli vain muutama aste ja meillä oli sisäisiin lämpöpatterihin ladattuna Afrikan aurinkoa. Koti oli aivan valtavan matala, huoneet hyvin pieniä mutta valoisia. Miten me mahdummekaan asumaan näin pikkuruisessa kodissa? Olo oli hyvin höprähtänyt, kasseja availtiin. Ikävöity koululaisemme tuli samoin tein kotiin ja laukkuja availtiin, tuliaisia etsittiin. Ihanaa, Ella tuli ja nyt emme lähde minnekään.

Kolme viikkoa on sujahtanut ohi tavaroita asetellessa. Kaappeihin on saatu tilaa kun karsintaa on tehty aika kovalla kädellä. Kirpparille, roskiin, mökillekin vähän jotain pientä. Afrikassa tulimme toimeen niin vähällä tavaramäärällä, miksi täällä on sittenkin niin vaikeaa luopua vanhoista tauluista tai verhoista, Arabian astioista, omatekemästä villapaidasta tai kirjoista joita en aio uudelleen lukea? Ehkä käyn vielä uuden kierroksen ja annan vielä lisää pois. Voisin pitää kotikirppiksen tai mennä oikein varattuun pöytään myymään tyttöjen kanssa sitten keväämmällä.

Ihmiset kysyvät usein kaksi kysymystä: milloin te tulitte takaisin sieltä ja millaista oli Afrikassa? Ensimmäiseeen kysymykseen on helppo vastata jos tietää mikä päivä tänään on (onnistuu pienen pohdinnan jälkeen). Toinen kysymys saa meidät hämmennyksen valtaan. Vastaanko vain että kaikin puolin oli upeaa vai mitä sanoisin?? Joskus olen kysynyt kysyjältä mistä elämänalueesta hän haluisi kuulla, luonnonihmeistä, asumisesta, arkielämästä vai yhteiskunnasta? Sitten on helpompaa päästä kiinni sopivan kokoiseen aiheeseen ja kertoa kuulumisia ja sattumuksia matkamme varrelta. Takana on kokonainen huikaiseva maailma ja sen kiteyttäminen on vielä nyt tosi vaikeata. Pikkuhiljaa ehkä alan tajuta, että olemme palanneet takaisin ja elämämme Suomessa alkaa rullata arkisella radallaan.

Mitä muistelen kun nyt ajattelen Tansaniaa? Ajattelen aamuhetkeä kotona Iringassa kun Maria on juuri soittanut puhelimeeni ovikellosoiton, otan avaimeni korista ja kävelen rauhallisesti sandaaleissa ja kangassa kohti porttia. Aurinko paistaa vielä vähän viistosti selkäni takaa ja selaan avainnippua, etsin sitä keskipituista neliönmuotoista avainta jolla portin pikkuovi aukeaa. Olen leiponut sämpylöitä, söimme juuri ja lapset ottavat koulukirjansa esiin. Kiskon portin auki ja Maria vie käsilaukkunsa tutulle paikalleen aulan ovenkahvaan ja kännykkänsä rasvakeittimen päälle keittiöön. Alamme kouluhommat, katselen pilviä ja lintuja kibandalla, kolibreja ja mustavalkoisia marimekkoperhosia ruokailemassa daalian kukissa. Maria tiskaa ja katselee ikkunasta samaa pihaa ja samoja perhosia kuin minäkin.

Sitähän se oli, salamaa = rauhaa.