Ruaha Repeat

Viime viikko meni hulinassa. Keskiviikkona seitsemältä aamulla saimme tietää että voisimme lähteä Ruahaan suomalais-ugandalais-nepalilaisen kokousryhmän kanssa, Tomi oli mukana kokouksissa koko viikon. Yhdeksältä lähtö varmistui, pikajärjestelyt: Marialle vapaata torstai ja perjantai, lauantaiksi puolikas työpäivä, portin avain puutarhurille jota ei tavoitettu. Hänelle kirje päivävartioinnista 6-18 ja avaimen välityshomma yövartijalle, kirjeeseen selkoenglantia ja lukujärjestys. Sitten soitto vihannesboxin noutamisesta, Kati hakee sen samalla kun omansa ja koettaa saada säilymään perjantaihin. Pikapakkaaminen, eväitä, Pringlespötköjä lapsille, vesipulloja, rahaa, passit, dieseliä, safarivaatteet, laturit ja tyhjät kännykät ja kamerat. Huh, lähtö keskustaan jossa yksi lisämatkustaja ja ryhmän laukut meidän autoon, sitten kohti Ruahaa. Etuauton katolla oli ryhmän isot matkalaukut, osa heistä oli lentämässä pois puiston kentältä. Laukut kiinnitettiin vielä alkumatkasta lisänarulla, se piti, vaikka välillä näin mielessäni lepattavia vaatteita ja matkalaukun kolahduksen tuulilasiimme. Kuoppaisella tiellä se oli täysin mahdollista hetkenä minä hyvänsä. Etuauton kuskina oli Tumainin matkailuopiskelija, hän ei ollut niitä kaikkein varovaisimpia miehiä, saimme huomata.

Perillä portilla meni tuhottomasti aikaa, kaikille eri paperit ja luvat, ugandalaiset pääsivät tansanialaisten hinnalla, joku maksoi itse, minä ja lapset vielä omana lappunaan kun olimme ryhmän ulkopuoliset. Lupalomakkeeseen kirjoitettiin jokaisen dollarisetelin järjestysnumerotkin!

Perillä Ruaha River Lodgessa olimme pyörtyä upeasta maisemasta ja mökin hienoudesta. Kylpyhuone oli isompi kuin meidän Suomen keittiö, kaunis afrikkalainen sisustus, joki kahden metrin päässä kuistista. Ravintolasta huoneeseen pääsi maasaimiesten saattamana, puistohotellissa ei voi kävellä yksin pimeällä kissapetojen takia. Yöuni oli vähän levotonta, hipot röhkivät joessa, sirkat sirittivät ja muutenkin savannin äänet herättivät muutaman kerran. Elämys jatkui aamulla, joen pintaa liiti 9 kattohaikaraa siipiään räpyttämättä ja me söimme aamupalaa.

Päivällä teimme safarikierroksen Foxien vihreällä avojeepillä. Vaikka olimme toisella reissullamme, ei mikään ollut tylsää toistoa. Elefantit olivat menneet vuorille kun vettä sai nyt muualtakin kuin joesta. Näimme ison pahkasikaryhmän, kirahveja ja lopulta pitkän etsimisen jälkeen 11 leijonaa piilottelemasta puron uomasta apinanleipäpuun takaa. Olivat nälkäisiä ja odottelivat piilossa ruokaa saapuvaksi paikalle. Yksi leijonista makoili jalat pystyssä vasten apinananleipäpuuta, rentoa menoa! Sen hetken meluisa ja naureskelevainen ryhmämme oli hiiren hiljaa.

Iltapäivällä teimme toisen kierroksen omilla autoillamme ja melkein törmäsimme viimeisenä puistoon jääneeseen äitinorsuun. Mukana oli pieni poikanen ja kaksi isompaa lasta. Pysäytimme auton etummaisen auton perään. Hetken kuluttua äitinorsu alkoi hermostua muutaman metrin päässä olevista autoista ja alkoi höristellä korvillaan. Etukuski ei älynnyt tilannetta ja siellä vaan kuvailtiin salamalla. Norsu tuli kohti meidän autoamme ja vasta nyt etuauto lähti eteenpäin. Meidän "luotettavamme" ei käynnistynytkään ja Tomille kohosi hiki otsalle. Kolmen yrityksen jälkeen moottori käynnistyi ja pääsimme matkaan huomataksemme että tie oli umpiperä. Ei kun takaisin. Norsut olivat tiellä natustelemassa puusta lehtiä ja me emme sammuttaneet moottoria. Vartin odottelun jälkeen norsut jatkoivat matkaa alarinteeseen, helpotus meille.

Kolmantena päivänä aamusafari oli ollut lähes vesiperä, sillä aikaa minä ja Sanni köllöttelimme rantaravintolan nahkasohvilla. Lueskelimme, torkuimme, katselimme eläimiä, sinisiä liskoja, hippoja, haikaroita ja kolibreja eväämme liikuttamatta. Ihana aamupäivä!

Kotimatka alkoi mustan pilven roikkuessa vuoren rinteessä. Salamointia ja jyrinää. Etukuski valitsi sateen välttämiseksi pohjoisen kautta vievän tien jonka nimi oli Neverending Road. Ajoimme puoli tuntia isoja lätäköitä viistäen ja tulimme sillalle, jonka eteen oli kasattu risuja. Nuoli kiertotiestä vei kivikkoiseen jokeen jossa virtasi vauhdikkaasti yli metri vettä. Kuski koukkasi ja painoi kaasua, risujen yli sillalle! Päättelimme että silta kestää meidätkin kun painavampi auto oli päässyt yli. Terässillan kantena oli irtolankkuja. Järkytys tuli vasta jälkeenpäin, aivoilla kesti muutaman minuutin verran tajuta mitä oli tapahtunut...

Kun tulimme Iringan keskustaan huokasimme Tomin kanssa yhtä aikaa: "Aah, kotona."