Kuvia kotoa ja kaukaa

Toiveikkaat lähdössä safarille



Joenpohjaa koluamassa - asiantuntevaa porukkaa




Lähikontaktissa teinin kanssa




Niin pistävä katse että ... pari sydämen iskua jäi väliin ... meiltä



Iringan jakarandaloistoa kestää koko lokakuun



Nyereren pyhänä tehtiin kuuma kävelyretki



Polttopuita löytyi sittenkin



Tuolla taustalla yksi taloista on meidän - mutta missä?



Uusi ja vanha kohtaavat piha-aidan takana - Tumainin yliopisto ja ammu



Tämä vieras tuli sisään ilman avaimia - illan invaasio alkaa klo 18



Heinät katoksen rakentamista varten tulivat paikallisella tavarataksilla, mukana myös lapsityövoimaa. Taustalla itse tekijät, babu ja vaaleanpunaisiin pukeutunut matalaääninen miekkonen.



Valmis kibanda, poseeraus Marian kanssa



Ihania ystäviä katsomassa mzunguja




Iltatunnelma pyykkinarulle päin





Pilviä, tuulta ja yötä

Tomi Iringan yliopistolla

Ruokailusta

Ensimmäisen päivän aika haluan tietää miten tee- tai kahvitaukoja vietetään ja menen paikallisen kaverin kanssa yliopiston kahvilaan. Hän kysyy ystävällisesti haluanko teetä vai kahvia. Valitsen teetä ja kaadan itse teetä kuppiini, minkä jälkeen haluan sokeria teeheni enkä näe kuin yhden lusikan, joka on sokerikupissa. Kyselen asiaa kahvilan pitäjältä ja hän katselee ympärilleen eikä myöskään näytä löytävän muita lusikoita. No, tyydyn tilanteeseen ja menen lähellä olevaan pöytään, josta näen miten kaikki jälkeeni tulevat käyttävät sitä ainoaa lusikkaa sekoittaessaan sokeria juomaansa; olinpa minä kömpelö kun en ymmärtänyt tätä.

Harmikseni minulla ei ollut mukana sopivaa rahaa, jolla olisi saanut teen lisäksi 150 Tsh arvoisen munkin. Minulla oli vain 10 000 Tsh uunituoreita seteleitä automaatista, eikä kahvilan pitäjä suostunut ottamaan rahojani vastaan. No, pöydässä istuessani työkaveri kysyy haluanko syödä munan ja kun en oikein osaa kieltäytyä päädyn syömään yhden keitetyn munani paljain käsin sokerittoman teen kera. Outo yhdistelmä mutta ihan toimiva. Ilmeisesti työkaverini syö tavallisesti kaksi munaa kahvitunnilla. Myöhemmin huomaan että ihmiset ostavat yleisesti noin 500 Tsh:llä syötävää ja antavat pienen tipin kahvilan pitäjälle esimerkiksi valitsemalla munan (300 Tsh) ja munkin (150 Tsh), jolloin juoman hinnaksi jää 50 Tsh. 2000 Tsh on noin 1 euro joten halpaahan kaikki on.

Ensimmäisellä ruokatunnilla pitäisi osata valita syökö riisiä, perunaa vai spagettia, ja ottaako lisukkeeksi vihanneksia, lihaa vai kalaa, Valitsen kalan ja petyn pahemman kerran: kala on ulkoisesti iso mutta syötävää siinä ei ole juuri ollenkaan. Muutenkin ruoka tuntuu oudolta sekavalta mössöltä, ja ihmeekseni ihmiset tosiaan myös syövät sitä sillä tyylillä eli kaikki vaan sekaisin ja lusikalla suuhun. Täällä ei näytä olevan oikein selkeää ruokakulttuuria, mutta hyvin täällä napansa saa täyteen.

Ensimmäisen viikon ihmettelen miksi minulla on jatkuvasti mahaongelma, mutta sitten homma selkenee: juon jatkuvasti kahvilan teetä jota tuskin on keitetty lääkärimme vaatimaa viittä minuuttia bakteerien ja virusten tappamiseksi (Iringa on 1600 metriä merenpinnan yläpuolella). No toisaalta sen viikon jälkeen vatsani on tottunut paikalliseen bakteerikantaan ja huolia ei ole ollut.

Tällä viikolla palkkani selvisi vihdoinkin. Yllätyksekseni sain 20 prosenttia lisää palkkaa asumiskulujen takia sekä perhelisää 30 prosenttia, koska mukanani on vaimo ja lapsia! Tässä olisi kunnon idea VPJ:n sisällöksi. Ensimmäisen kerran elämässäni tienaan miljoonia kuukaudessa, toki euroissa reilusti alle kaksi tuhatta.

Opetuksesta ja opiskelijoista

Ensimmäisen opetustunnin aiheena olen minä itse. Olen saanut opastuksen että ensin kerrotaan kaikki omat saavutukset ja vasta sitten aloitetaan varsinaiset luennot; tällä tavoin saa kuulemma opiskelijat hyvin mukaan. No, esittelen ensimmäisen tunnin ansiolistaani ja tarkkaavaisesti näyttävät kuuntelevan. Homma lähtee luistamaan mukavasti, kieli tietysti kaipaa vähän taivuttelua mutta taas muistan kummasti ihmeellisiä sanoja ja sanontoja joita en oikein osaa edes kääntää. Joskus puhuessani ajattelen yhtä hitaasti kuin puhun ja silloin tulee käytettyä paljon passiivia ja hankalia lauserakenteita. Tämä korjaantuu tietysti toistamalla sama ajatus toisella kerralla suoraviivaisesti.

Jokainen tunti on mukava aloittaa kun oppilaat muodostavat pulpetti- ja tuolirivinsä mahdollisimman lähelle minua! Kysymyksiä ei tule hirveä paljon, mutta selvästi sellaisia että opetustani on seurattu. Sikäli tuntuu ihmeelliseltä verrattuna Suomeen että täällä oppilaat kunnioittavat opettajaa ja hänen kokemustaan. Suomessa oppilaat lähinnä yrittävät keksiä kaiken mahdollisen, jolla voisi arvostella opettajaa ja sitten laitetaan tämä roska anonyymipalautteeseen. Seuraavan kerran kun luennoin Suomessa käytän ensimmäisen tunnin omien saavutusteni esittelyyn, miltähän opiskelijoiden naamat näyttävät...

Koulutusohjelmassa opiskellaan korkeintaan kolme vuotta eli luonnontieteiden kandidaatin tutkintoon (B.Sc.). Jokaisella vuosikurssilla, joilla on noin 30 opiskelijaa, on oma edustaja joka edustaa vuosikurssia erilaisissa kokouksissa. Ensimmäisellä ja toisella vuosikurssilla on peräti kaksi edustajaa molemmilla, koska molempia sukupuolia haluttiin tehtävään. Selvästi huomaa että koulutusohjelman maksullisuus lisää opiskelijoiden halua osallistua laitosta ohjaavaan keskusteluun: he todellakin vaativat että laitoksen opetus on korkeatasoista ja takeena tästä he pitävät tutkintoja ja kokemusta. Ensimmäisen vuosikurssin opiskelijat eivät vielä tuo omia mielipiteitään kovinkaan painokkaasti esille, mutta kolmannen vuosikurssin opiskelijat sanovat päin naamaa jos eivät pidä jotain asiaa hyvänä. Pidän paljon tästä tilanteesta. Meillä on ollut tähän mennessä muutama kokous joissa kolmannen vuoden opiskelijat ovat selkeästi ilmaisseet negatiivisen kantansa joitakin opettajia ja ylläpitohenkilöitä kohtaan. Tämän perusteella on pohdittu miten ongelmat ratkaistaan ja on päädytty kyselemään pätevämpää henkilökuntaa muualta paikallisten avuksi. Mielenkiintoista toimintaa, jos minullakin palaisi tähän opiskeluun noin miljoona Tansanian shillinkiä, niin kyllä minä olisin vaativa.

Toisaalta vaatimus opettajia kohtaan ei ole kohtuuton kun samalla opiskelijat ovat valmiit tekemään hartiavoimin töitä kaikki päivät viikonloput mukaan lukien. On helppo antaa luettavaa ja ohjelmointiharjoituksia viikonlopputehtäväksi kun voi olettaa että seuraavalla luennolla kaikki ovat tehneet kaikki tehtävät. Kannustan heitä ryhmätyöhön mutta samalla kerron painokkaasti että kokeessa jokainen on kuitenkin omillaan ja siksi ryhmätyöskentelyssä jokaisen täytyy huolehtia omasta ymmärryksestään ja osaamisestaan. Tähän mennessä kukaan ei ole paljon kysellyt harjoitustehtävien vastauksia, toisaalta hommat ovat olleet aika yksinkertaisia.

Ohjaan luonnontieteiden kandidaattitutkielmia ja sen takia lähdin kirjastoon katsomaan olisiko siellä sopivia esimerkkitutkielmia oppilaiden luettavaksi. Oli todella yllättynyt löytämistäni tutkielmista: kaikki luonnontieteen kandityöt olivat yhtä pitkiä kuin suomalaiset maisterintutkielmat ja hyvin perusteellisesti tehtyjä soveltavan tieteen esimerkillisiä tutkielmia. Tietyssä mielessä tutkielmat olivat ehkä samankaltaisia mutta niiden luettavuus ja käsittelyn taso olivat esimerkillisiä.

Vetämässäni koulutusohjelmassa tutkielmien tekeminen aloitetaan toisella vuosikurssilla, missä ensimmäisen lukukauden aikana määritellään aihe ja toisella lukukaudella tehdään kirjallisuuskatsaus. Kolmannen vuoden ensimmäisen lukukauden aikana tutustutaan kvalitatiivisiin ja kvantitatiivisiin menetelmiin ja samalla aloitetaan lopullisen tutkielman kirjoittaminen joka jatkuu viimeisellä lukukaudella huipentuen lopulliseen tutkielmaan. Kaikkiaan tutkielman tekemisestä saa 10 opintopistettä. Systeemi näyttää hienolta ja todella vakuuttavalta, toisaalta täällä alempi tutkinto on lopullinen päämäärä melkein kaikilla, aika harva jatkaa opiskelua maisteriksi. Saas nähdä saadaanko joitakin opiskelijoita täältä Suomeen kun kerroin että Suomessa ei ole opiskelumaksuja…


Dr. Tomi A. Pasanen
Visiting Professor
Head of B.Sc. Program in Information Technology
Tumaini University, Iringa University College
Iringa, Tanzania

Viihdytään

Kuukausi matkalla, lähdimme Suomesta 29.9.2009.

Nyt tuntuu olo ja elo oikein mukavalta. Asumisen asiat ovat asettuneet paikoilleen ja kohdilleen. Eilen saatiin täydennystä kodin kalustukseen. Täällä perhettä arvostetaan erityisesti. Kun kerroimme talon omistajalle Lottille että minun isäni ja äitini sekä Ella ovat tulossa joulukuussa, hän toi eilen Sannin huoneeseen parisängyn ja Veikon huoneeseen kerrossängyn. Sanni kellii omassa huoneessaan nyt kuin prinsessa ja Veikko omassaan kuin Tarzan, yläsängyssä tietenkin.

Tumaini peruutti joululoman, sen piti alkaa 11.12. nyt se alkaakin 24.12.09. Olimme aluksi huolissamme miten järjestelemme asiat joulukuussa. Darin lentokenttäreissuun menee 2-3 päivää tuloon ja lähtöön ja lisäksi on tarkoitus matkailla muutamia pieniä reissuja Sansibarilla ja Ruahassa. Sitten kuulimme että Tomin vapaa järjestyy ilman muuta koska appivanhemmat ovat tulossa vieraisille. Heidän vierailunsa on niin tärkeä tapahtuma että työt siirtyvät.

Pieniä kuulumisia

Tähan taloon sitten jäätiin. Teimme vuokrasopimuksen antiikkisine englanninkielisine lakiteksteineen viime lauantaina. Ja maksoimme kahden miljoonan vuokramme vuoden loppuun saakka. Toisen talon asia muuttui kiehkuraiseksi arvovaltakysymykseksi yliopistolla, ja päätimme vetäytyä sopasta takavasemmalle. Heti kun tuo sitoutuminen tänne Ngombeen / Tumainiin oli tehty, mua alkoi taas nyppiä totaalisesti tuo pihakivikko, pölyä, roskaa, tiilenpäitä. Tilannetta kärjisti sunnuntain grilli-ilta Katilla ja Jyrillä. Heidän ihana pihansa ja tunnelmallinen kibandansa lyhtyineen, kattauksineen ja ruokineen - ympärillä mango-, sitruuna-, persikkapuut ja kukat. Ilta oli mitä mainioin, lapset ja aikuiset viihtyivät!

Sitten maanantaina aamulla juttelimme täällä vakiintuneen tavan mukaan 6-7 (Veikon nimeämä "äidin ja Tomin aamusaarna") ja tajusimme, että me olemme tulleet tänne yksin ilman vahvan ja perinteikkään organisaation apua. Olemme järjestäneet kaiken tämän ilman kielikursseja tai muuta valmennusta tai kokemuksen tuomaa osaamista ja olemme pärjänneet valtavan hienosti. Sitten maanantaiaamuna kukkapenkkiin nousivat ensimmäiset punaiset amaryllikset. Iloa!

Jätteiden määrä on kauhea. Muovia on pitkin pokin tienvierillä vaikka mamat kuinka niitä koettavat polttaa. Minua alkoi harmittamaan veden ostaminen pulloissa kaupasta, siirryimme intialaiseen waterfilter -systeemiin. Hankimme Indianstreetiltä 9 l suodattimen jossa kiehutettu vesi valuu keraamisten kynttilöiden läpi alapönttöön ja muuttuu kirkkaaksi juomista varten. Tämä oli hyvä juttu ennen sadekautta, silloin tulee pöpökausi kuten suomessa syksyisin koulujen alettua.

Tomi työlupa-asiat ovat olleet suurta "viihdettä". Rouva Onneton Tunari Hallinnosta tuli hätääntyneenä torumaan Tomia viime viikolla, ettei hän voi työskennellä ilman lupaa! Miksei hän ole hankkinut lupaa ja viisumia?!? Voi Rva O.T.H, kysyimme teiltä kolmessa eri meilissä viime kesäkuussa mitä tietoja ja todistuksia tarvitaan viisumiin ja työlupaan, mutta te ette vastanneet yhteenkään. Näitä ajatuksia ei voinut vain ääneen lausua, ei täkäläisen käyttäytymiskoodin eikä Rouvan liikuttavan ymmärtämättömyyden vuoksi, hymyillen vaan Tomi-poika kuunteli ja lupasi auttaa mahdollisimman paljon asiaa. Sitten marssimme valokuvaan, jokaisesta 8 passikuvaa rajulla salamalla (säädetty mustaan ihoon). Näytimme kuvan mukaan kelmeiltä ja todella riutuneilta. Suomesta varasimme passikuvia mukaan, mutta että niitä tarvittiinkin kaikkiaan viisi per nassu. Sitten avioliittotodistus. No, Kati ja Jyri kirjoittivat vakuutuksen että he tuntevat meidät ja meidät on vihitty silloin ja silloin. Virallinen lähetysseuran leima ja kirjepaperi! Täällä tarvitaan paljon leimoja, ne ovat oikeita ja uskottavia. Sitten tarvitaan ehdottomasti lasten syntymätodistukset (edellinen paperi ja passit eivät kelvanneet siihen). Noh. Tomi kirjoitti selostuksen suomalaisen henkilötunnuksen sisällöstä ja siitä ettei moista todistusta enää anneta lasten syntyessä jne. jne. Soitto Helsingin maistraattiin, jossa rauhallinen henkilö selitteli pitkäpiimäisesti että tämä virkatodistus nyt maksaa 2 x 4,5€. Hän ei ymmärtänyt että hänen hidas selittelynsä puhelimessa maksoi jo enemmän kun tuo summa. Kun virkatodistusta ei saanut Suomesta sähköisenä (!) Rouva O.T.H. lähti ilman niitä kaikkien muiden todistusten kanssa tänään Dar-es-Salaamiin kahteen ministeriöön asiaa hoitamaan. Paperia oli iso nippu, kaikki passisivut kopioituna kaikilta, työsopimus, hienot laatimamme todistukset ym. Lisäksi hakemukset, neljä erilaista, verollinen ja halvempi, kallis ja verovapaa, molemmat kahtena kappaleena, en enää muista kumman sai äkkiä. Viisumit ovat voimassa vielä 2 kk, joten varmaan ehdimme saada paperit kuntoon ennen nykyisen päättymistä. Verollinen lupa on ilmainen, mutta verottomasta en tiedä paljonko siitä on pakko maksaa, tietysti tiskin alla. Meillä tilanne on siitä hyvä että verollinen lupa käy, sillä maksamme veroa Suomessa.

Yhteiskunnallista ja muuta sosiaalista

Ihmettelen ja ihastelen tervehtimisen tärkeyttä täällä ja ystävällistä asennetta tuntemattomia kohtaan. Ollaanko me sittenkään Suomessa ihan kaikessa maailman hienointa kansaa? Lasten suusta se totuus... lastenkin mielestä ihmiset ovat täällä kivoja. Ystävällisyys ei liity rahaan, ohikulkevat ihmiset tervehtivät yhtä lailla kuin torikauppiaat.

Täällä ihmiset koskevat toisiaan luontevasti ja enemmän kuin mihin me ollaan totuttu. Hauska näky oli Dar es Salaamin tiellä kun jouduimme nopeusvalvontatutkaan. Ystävällinen poliisi näytteli Tumainin kuskille lukemaa 96 ja pahoitteli hymyillen sen olevan liikaa. Vieressä käveli kaksi virkapukuista miespoliisia käsikädessä! Hienoa! Ja tässä maassa homoseksuaalisuus on rikos josta tuomitaan kuolemaan hirttämällä. Mies- ja naisparit kävelevät käsi kädessä, mutta avioparit eivät julkisesti hellittele tai pussaile.

Kaupunkilaisissa on aika vähän ihan köyhiä, enemmän näkee keskiluokkaa ja jonkin verran hyvin varakkaita, onhan Iringa yliopistokaupunki. Tomin opiskelijoilla on useilla paljon hienompi auto kuin meidän on. Ihmiset pukeutuvat hyvin, yliopistolla näkyy korkokenkiä, farkkuja, tyylikkäitä jakkuja, koruja ja pukuja ja naisilla suoristetut puolipitkät hiukset. Kaupungilla tavallinen kansa on perinteisempää, naisilla t-paidat ja kanga hameena ja turbaanina. Miehillä aina suoraat housut, nuorisolla farkut. Silmälasit olen nähnyt yhdellä tytöllä (imagolasit?).

Myöhästeleminen on täällä paha tapa. Meidän yövaksi ollaan saatu täsmälliseksi puuttumalla myöhästymiseen nakuttelemalla rannekelloa sormella ja sillä että Tomi päästää hänet aina pois täsmälleen 6:00. Jos oltaisiin lentokentällä lähdössä lennolle kaikki myöhästelijätkin olisivat varmasti ajoissa paikalla. Toisaalta myöhästymistä perustellaan suahilin erilaisella kellolla. Aikaa lasketaan auringon noususta kello kuudesta auringon laskuun kello kuuteen. Täällä klo 8:00 aamulla on suahiliksi klo 2:00. Tekosyitä kuitenkin enimmäkseen. Puutarhuri tietää tarkalleen milloin klo on yksi ja hänen työnsä vesiletkun varressa päättyy. Hänet saatiin täsmällisemmäksi myöhästymällä itse kerran kotiinlähdöstä puoli tuntia! Hänen kohdallaan mun on vaan vaikeaa olla ankara, hän on niin nauravainen ja valoisa heppu, etten raaski torua. Tulen aina niin hyvälle tuulelle kun hän perjantaina lähtee kotiin ja huutelee Siijuutumorou.

Mielikuva auringossa lorvailevista laiskoista ihmisistä Afrikassa on jotain outoa satua. Tuntuu että ihmiset ahkeroivat taukoamatta 6-6. Lauantaisin on yhtä vilkasta kuin arkipäivinä, sunnuntaisin vähän hiljaisempaa. Yliopistoväki tuntuu olevan töissä 10 - 12 h päivässä ja viikonloppuna kampuksella on täysi vilske. Naapurin isäntä jatkaa tiiliaitansa rakentamista sunnuntaina kuudelta aamulla ja rälläköi aina välillä. Sitä en oikein ole vielä tajunnut miksi asiat eivät etene? Miten ihmeessä noin kovalla touhuamisella asioiden hoituminen on silti usein takkuista? Odotan innolla tämän valaistuksen syntymistä!

Kuulin jutun puusepästä, jolta oli tilattu huonekaluja. Hän on ahkera ja Euroopassa aiemmin työskennellyt mies joka tekee kaunista jälkeä ja käyttää hyviä materiaaleja. No tilaus ei etene ja bisnekset menevät kuralle kun miehen isä neljän päivän bussimatkan päässä peräkylillä on sairastunut. Mies on vanhin poika ja hänen täytyy olla isänsä vuoteen ääressä sillä isä kuolee. Poika istui kolme kuukautta vuoteen ääressä, se on hänen velvollisuutensa. Isä ei ole kuollut vieläkään, poika koettaa käydä tekemässä töitään täällä Irigassa pari viikkoa ja matkustaa kotikyläänsä sitten taas kahdeksi viikoksi ja taas takaisin. Huonekalut eivät ole valmiita vielä.

Maria tekee tauotta töitä, jotenkin vakaan ekonomisesti sähläämättä tai kiirehtimättä ja joskus laulelee välillä vähän. Hän ei mökää eikä kailota ja on huumorintajuinen pienissä asioissa. Ihmeteltiin yhdessä miksi mama Miho myy kahden munan kokoisia kananmunia, mutta toinen kauppias vaan pieniä... Ja hän oikoo mun roikkuvaa alushametta kaupungilla! Jutustelu on yksisanaista kun kumpikin yhteinen kieli on muutamissa sanoissa. Hän opettaa mulle joka päivä yhden sanan kiswahilia: paka=kissa, mwalimu=opettaja, pole=osanottoni. Maria on pieni: Sannin kokoinen, ehkä minun ikäiseni. Kuitenkaan hän ei tunnu pieneltä, hän on jotenkin itseään arvostava persoona. Hän on varsin kokenut kodinhoitaja ja arvostetussa iässä, täällä naisten elinikäodote on vain 52 vuotta. Marian työrytmiin en paljon puutu, aamuisin hän ensin tiskaa aamiaisastiat, lakaisee ja pesee lattiat, pesee pyykit ja vie ne kuivumaan, sitten keittää lounasta ja syö itse. Iltapäivällä hän tekee jotain välihommaa: leipoo, mennään yhdessä torille tai hän pesee ikkunoita. Päivän päätteeksi hän silittää ulkona kuivatetut pyykit.

Sanni sanoo taas pari sanaa

Moikka!

Mä kerron nyt sellasia asioita, mitkä on erilaista kuin Suomessa.

Hanavettä ei voi juoda (pitää ostaa pullovettä) ja mistään hanasta ei tule kuumaa vettä. Ainoastaan suihkusta tulee kuumaa vettä. Keittiössäkään ei voi pestä astioita kuumalla vedellä, eikä tiskiharjalla. Pitää pestä kylmällä vedellä, ja pesusienellä.

Ovikelloa ei käytetä, tai niitä ei itseasiassa edes ole. Aina pitää koputtaa, paitsi meidän puutarhuri huutaa aina: "Helou sister!". Onneksi miedän ulko-ovi ei ole kovin paksu. Sen takia myös varmaan tällä on kalterit ovissa (ja ikkunoisssa myös).

Taulut ovat kaksi metriä korkealla. Täällä ei ole pesukoneita. Astianpesukonetta, eikä pyykinpesukonetta. Eikä myöskään pölynimuria.

Sitten tällä on yövartija, puutarhuri ja kotiapulainen. Polvet ei saa naisilla näkyä, aika outoa. Liikennevaloja ei ole Iringassa, mutta Dar es Salaamissa oli muutaman kerran. Sitten täällä on Prepaid-sähkö, eli se ostetaan, eikä tilata. Siinä ne sitten kait oli.

Veikon uusi raportti

Tänään torstaina tuli ruohokatos valmiiksi vaikka työmiehet aloitti sen vasta tiistaina. Se oli hienon näköistä työtä kun niillä oli työkaluina vaan pitkä veitsi, vasara, saha, narua ja nauloja. Mustakin olisi hienoa rakentaa sellainen.

Tänään aamulla me katottiin one oceanin sukelluskeskuksen sivuja ja koko perhe innostui paljon koska se on täynnä koralleja ja kaloja. Me ehkä mennään selaiselle sukellusreisulle mutta eihän sitä koskaan tiedä koska me ainakin haaveillaan siitä. Mutta sekin koittaa ehkä jouluna.

Ruahan riemuissa

Ne maisemat! Huikean kauniita värejä, harmaata, siniharmaata, okraa, sinisen sävyjä, punaista ja keltaista. Kuiva lehdetön kausi on upean karua. Ihmeellinen kombinaatio suomalaista talvea - lehdettömät puut - ja kesähellettä. Aurinko on oudossa paikassa, se porottaa suoraan päälaelta. Lauantaina kun me päästiin Ruahaan oli iltapäivällä +44 astetta. Kuumin pätsi missä olen koskaan ollut jos saunaa ei lasketa. Sitten sunnuntaina oli onneksi paljon viileämpi päivä. Matkalla pidettiin välillä päällä ilmastointia ja välillä ikkunoita auki. Sillä saatiin sisälämpötila tippumaan 10 astetta. Jos me ei oltu tarpeeksi nopeita tuulenpuuskan iskiessä saatiin todella maistaa Afrikkaa, hiekka narskui hampaissa ja auto on sisältä karseassa pölyssä.

Ruahaa on viime vuonna suurennettu ja se on nyt Tansanian suurin kansallispuisto, ja meidän onneksi se on melkein meidän takapihalla. No pientä liioittelua, mutta alamäkeen kohti Ruahaa matka kesti 2 h ja takaisin ylämäkeen Irinkan vuorelle matka oli kolmisen tuntia. Sellainen reisu täällä on aivan lyhyt (nyt alan ymmärtää lappalaisia). Ruaha on 600 m alempana kuin Irinka, siitä kuumemmat kelit johtuvat. Ruahassa on kaikki suuret pedot ja joitakin lajeja joita Serengetissä ei ole. Ainoastaan suippohuulisarvikuono on Ruahasta kadonnut. Suomesta matkoja tehdään helppopääsyisempään pohjoistansaniaan, sen kansallispuistoihin Ngorongoroon, Serengetiin ja Kilimanzarolle sillä vieressä on kansainvälinen lentokenttä. Ruaha on yhtä upea ja hulppean monipuolinen paikka, mutta kävijöitä on alle kymmenesosa noista suosikeista, sillä matka Ruahaan on tosi pitkä, lähin iso kenttä on Dar es Salaam. Me olimme yötä lodgessa ainokaisina vieraina, sisällä puistossa näimme muita autoja kerran tunnissa. Yksi mzunguryhmä oli krokotiilisuvannolla yhtä aikaa ja he olivat Suomesta! Ryhmänjohtaja oli hauska vanhempi herra "Aikukivaa", hän tiesi luonnosta aivan kaiken ja opasti ohessa meitäkin.

Huikeaa nähtävää oli niin paljon, että päässä muistipaikat täyttyi hetkessä. Välillä oli epätodellinen olo, kuin unessa, en tajunnut kunnolla mitä olen tekemässä tai missä olin. Se verran upeat maisemat, eläimet, ekapäivän kuumuus ja rytkyttävä kyyti sumensivat päätä. Tie on tosi kuoppainen ja kuskilta vaaditaan paljon. Meillä oli oppaana Marcuksen luottomies Nicolas, joka on ajanut meidän autolla Tansaniaa ristiin rastiin tänä kesänä. Hän tuntee auton ja puiston erinomaisesti ja on lisäksi rauhallinen kuski. Tansanialaiset eivät kaahaa! (Sillä autot ovat niin paskoja ettei niillä voi kaahata, ne leviävät ekaan monttuun.) Nicolas ajoi todella huolellisesti ja harkitsevasti.

Yöpaikka oli Sunset Mountain Lodgessa noin puolen tunnin matkan päässä puiston ulkopuolella. Ihana paikka! Silmänkantamattomiin harmaata lehdetöntä puustoa, vuoria siellä täällä ja kevyt kuuma tuuli. Sinne viedään vieraita kunhan tulette paikalle. Olkikattoinen lodge vuorenrinteessä, erinomisen siistiä todellakin. Leveät sängyt ja kohtelias palvelu "juuuuaaar wellkamm" jokaisen lauseen lopussa. Kokki teki herkkuruokaa, syötiin ulkona kolmen ruokalajin lounas, päivällinen ja tarjoiltu aamiainen. Eikä kukkaron pohja todellakaan alkanut paistaa. Henkilökunta tuli saattamaan meidät autoon saakka ja kätteli kaksin käsin.

Puistossa mentiin ensin hippoaltaalle, siellä virtahevot köllöttelivät vedessä, vain selkä ja pää näkyivät pinnalla, kun katseltiin niitä turvasta sillalta. Nicolas kertoi että virtahepo voi sukeltaa 10 minuuttia ja näkee veden alla 50 metriä. Ei tehnyt mieli uimaan sillä siellä täällä hippojen seassa näkyi kelluvia kaarnoja jotka olivatkin krokotiileja. Seuraavaksi ajeltiin hiekkateitä Ruahajoen rantaa pitkin, joki oli melkein kuiva, välillä pieni noro kiilteli jossain kaukaisuudessa. Vastaan tuli reippasti palanut englantia puhuva pariskunta valkoisella autolla je kertoivat vähän matkan päässä olevan leijonia. Oli niin hauskaa nähdä kuinka tohkeissaan hekin olivat ja jaksoivat opastaa meitä oikeaan suuntaan. Pian löydettiin puun katveesta väsynyt leijona. Keltainen ja okran värinen maa, se on leijonan osa! Jokiuomaa ravasi nuori vaalea naaras ja perässä toinen. Ajeltiin hiljaksiin eteenpäin ja löydetiin ruokapaikka, kirahvin raadolla olivat jo seuraavan ruokavuoron jäsenet, marabouhaikaroita ja korppikotkia.

Ruahassa on todella paljon eläimiä, joka paikassa viattomina pällisteliviä ja herkästi loikkivia impaloita, päänkokoisia höttökakkaroita pudottelevia elefantteija poikasineen, kirahveja, seeproja, helmikanoja ja akasiatokoja. Harvakseltaan vesipuhveleita, arkoja strutseja ja erittäin komeita ja isosarvisia isokuduja. Isokuduja on vain Ruahassa, nimikkoeläin nääs. Aina kun Nicolas sanoi "let's find something special" tiesimme, että nyt etsitään savannin kuningasta simbaa. Illansuussa meitä onnisti, näimme leopardin. Se nousi samantien makuulta, melkein kyllästynyt tuhahdus kuului autolle asti kun se lähti hiippailemaan pois päin. Se oli vain vähän isompi meidän Manua, mutta häntä oli pitkä ja kaunis! You were lucky! -sanoivat.

Seuraavan aamun aikainen herätys kannatti, oltiin liikkeellä jo seitsemältä ja lämpötila oli sopiva, alle 30. Päivän aikana päästiin lähikontaktiin teini-ikäisen norsun kanssa. Se pörhisteli vaan kahden metrin päässä meistä, oli hieno hetki. Tunnustan, pulssi nousi siinä vaiheessa kun se lopulta huomasi meidät ja alkoi törisemään kovasti. Mami oli uuden poikasen kanssa takaryteikössä. Opaskin innostui ottamaan valokuvia kun lopulta läysimme ison leijonalauman rantapuiden alta ja ajoimme lauman keskelle. Kolmella suunnalla oli lepäileviä ja käppäileviä leijonia aivan auton vieressä. Leijonan katse on ihmeellinen, hereillä, kiinnostumaton mutta pistävän valpas. Huh! Se minuutti tuntui pitkältä ajalta.

Koko automatkan ainakin me aikuiset ihailimme maisemia ja värejä. Apinanleipäpuita, makkarapuita ja sateenvarjoakaasioita. Savannilla on kaikkialla pensaita ja puita ja paljon kuivaa ruohoa. Siellä täällä kaukaisuudessa vihreä raita palmuja jos joen uomassa oli kuitenkin muutama pisara jäljellä.

Minnan lempieläin Ruahassa: kirahvi
Sannin lempieläin Ruahassa: kirahvi
Veikon lempieläin Ruahassa: nuori urosleijona
Tomin lempieläin Ruahassa: kirahvi

Tomi raportoi Tumainilta nro 1

Viime viikon alussa luulin, että viereisessä isossa juhlasalissa on uskonnollinen kokous kun vanhat arvokkaat herrat alkoivat laulaa uskonnollisia lauluja aamulla kello 8. Oli pakko sulkea oman työhuoneen ovi. Jälkeenpäin huomasin että kaikki yliopistomme rehtorit olivat siellä mukana, ja kuulin myös että erilaiset rehtoreiden kokoukset kestäisivät koko viikon, Huh. Tumainin yliopistolla on todellakin uskonnolliset perusteet.

Ensimmäinen varsinainen opetusviikko (alkaen 12.10) on aika katkonainen: keskiviikkona on pyhäpäivä ja torstaina ja perjantaina valmistaudutaan viikonlopun valmistujaisjuhliin. Lisäksi tunneille tulevien opiskelijoiden määrä on hyvin pieni noin kymmenen, kun koko luokassa on 27 opiskelijaa. No esittelin paikalle tulijoille itseni ja taustani sekä ajatuksia heidän tutkinnoistaan ja asennoitumisestani täällä työskentelyyn. En ole auttamassa kehitysmaita vaan ihan ammatillisesti tekemässä täällä työtä.

Kursseina minulla on vanhat tutut: Java-ohjelmointi (Programmin II) ja Ohjelmointiprojekti (Programming Project). Työ on siis sisällöllisesti helppoa, kunhan vaan saan tuntuman siitä mitä opiskelijat osaavat. Lisäksi ohjaan kandidaattiotutkielmia sekä toiselle että kolmannelle vuosikurssille. Ei siis mitään ihmeellistä, hyvä näin, koska tämän lisäksi olen vastuussa koulutusohjelmasta ja käytännöt ovat uusia. Lisäksi joulukuussa Tumainille saapuu suomalainen opettajaksi opiskeleva harjoittelija, jonka tehtävien organisoinnissa minulle on varmaankin paljon hommaa.

Vielä en ole kunnolla päässyt tutustumaan mitä tieteellisiä raportteja on kirjoitettu paikallisesta koulutuksesta. Jännittävää lukea mitä ihmiset ajattelevat ja miten ajatukset heijastavat todellisuutta.

Täytyy myöntää että kun kuumuutta on tarpeeksi niin kyllä yliopiston pihalla ja parkkipaikalla tulee käveltyä aika rauhallisesti hikoontumistä vältellen. Kun maanantaina oltiin puolen tunnin matkan päässä kodista maatilalla ja lämpömittari näytti vain 24 astetta lämmintä niin tuntui todella kylmältä.

Pari kuvaa

Lapset nauttivat karkkipäivästä. Sokeriruoko on mehukasta!



Tämä tie vie taloltamme Tumainin yliopistolle - Tomin työmatka kulkee tästä

Talokuvia

Tontti on aika iso. Huomaa kotimme jätehuolto etuvasemmalla oleva kiven takana!



Näkymä jakarandan alta yliopistolle



Olohuone on aika kiva ja valoisa



Etuovella

Tulomatkalla Mikumin kansallispuistossa

Roskia tonkimassa



Söpöjä!




Norsut olivat aika pieniä

Sanni sanoo pari sanaa

Se on ärsyttävää, kun jotkut tulee kerjäämään ruokaa tai rahaa. Ei niitä kyllä Iringassa ole hirveästi, mutta Dar es Salaamissa on. Aika monet lapset vilkuttaa mulle ja Veikolle ja se on kivaa!
Mä ja äiti käytiin Joogassa ja kokeilen ratsastamista Pihlan kanssa. Kivaa kun Kaislilta ja Pihlalta voi lainata joitain dvd:itä!

Tylsää kun ulkona ei olla oltu kauheasti, koska omassa pihassa ei voi tehdä mitään.
Aloitin Epäilyksen lukemisen kun oltiin täällä perillä ja kohta se on jo luettu. Meillä on täällä upporasvakeitin ja me ollaan tehty sillä pari kertaa ranskanperunoita. Täällä on ihan hyvää ruokaa, onneksi ei ole tarvinnut syödä vielä mitään toukkia, heinäsirkkoja, yms. :D

Veikon raportti

Me saatiin omat huoneet koska on kivempaa että on edes joku paikka missä voi tehdä omia juttuja rauhassa. Minun huoneessa on kaksi sänkyä ja maalamaton kivi lattia. Huoneen katossa on hyttysverkot minkä alle mennään nukkumaan.

Eilen illalla me nähtiin kun semmoinen vuori paloi se näkyi hyvin koska oli pimeää. Myös tähdet näkyi tosi kirkkaasti.

Tänään me käytiin torilla ostamassa perunoita ananasta ja banaaneja sitä ennen me käytiin ruoka kaupassa. Sieltä sai paljon sellaista mitä saa suomestakin.

Täällä on tosi kivaa mutta sekin olisi kivaa jos suomessa olisi lunta vielä kun me tullaan koska pääsisi pulkka mäkeen laskemaan stiigalla pulkalla ja minareilla

Mama Tansaniassa

Alan ikävä kyllä tottua taloomme. Toista taloa menemme katsomaan ”soon”, joten edelleen tavaramme ovat pääosin matkalaukuissa, vaatteet ainakin. Pihan puute on tylsää, mutta en tiedä kuinka paljon olisimme pihalla, jos sellainen kunnollinen olisi. Sää on joka päivä ihan samanlainen: aamulla ihanan kuulasta ja pilvetöntä, hyvin viileää. Mittaria meillä ei ole, mutta luulen aamulla lämpötilan olevan ehkä 20 astetta. Puoleen päivään asti kuumenee kovasti noin kolmeen kymmeneen asteeseen. Kolmen maissa alkaa tuulla. Nyt kello on kolme ja tuulee niin paljon, että juuri pesty tukkani kuivui muutamassa minuutissa. Pimeä tulee 18:30 ja sen jälkeen tuuli yltyy noin kymmeneen saakka illalla. Ikkunaverhot lepattavat suljettujen ikkunoiden edessä kunnes hiljenee.

Olemme solahtaneet nopeasti täkäläiseen arkirytmiin. Keräämme kello 6 kun ulkoa alkaa kuulua cocoliko – cocoliko viiden sekunnin välein. Tontin ympärillä kiertelee vajaat kymmenen kukkoa ja he hoitavat tehtävänsä kellontarkasti. Kiekuminen loppuu seitsemään mennessä. Sitten alkaa kuulua kellon kalkatusta kun vuohipaimenpoika vie laumaansa vuorille päin. Pitkäpartainen pukki on tosi iso ja painava, muutama pieni sarvekas emo ja paljon pieniä kilejä, valkoisia, harmaita ja ruskeita. Tomi menee heti kuudelta päästämään yövartijan pois, hän raportoi takaportaillamme wookitookiin ja täyttelee tuntilappuja. Aluksi luulimme että Yumanje puhuisi englantia, mutta osoittautui ettei sittenkään paria sanaa enempää. Nuori poika hänkin on, niin kuin suurin osa täällä. Toissa iltana hän myöhästyi puolituntia ja näin hänen tulevan ja menevän seisomaan jakarandan taakse vähän piiloon. Lotti oli juuri silloin meillä, ja hän odotutti poikaa puoli tuntia lisää aidan takana. Sitten Lotti meni torumaan. Poika pimahti ja huuteli että hän tuli ajoissa mutta kukaan ei aukaissut porttia. Lotti kertoi, että mama näki! Kurinpalautus auttoi, eilen hän myöhästyi vain 5 min.


Ensimmäinen oma kauppareissuni oli aika jännittävä. Patrol-automme vietiin aamulla huoltoon kahdeksi tunniksi käynnistymisvaikeuksien vuoksi. Kolmelta sitä ei ollut vielä kuulunut takaisin. Ruoka ja juomavesi alkoivat loppumaan kokonaan ja kahdelta Tomi pyysi Lottia selittämään talomme sijainnin tutulle taksikuskille. Tunnin odottelun jälkeen hän sitten tulikin ja lähdin Marian kanssa kauppaan Iringan keskustaan. En olisi ensimmäisenä ajatellut kuskia luottomieheksi, sillä silmät verestivät ja katse oli pälyilevä. Tansanialaiset tuntuvat useimmiten katsovan reilusti silmiin ja ovat tosi ystävällisiä, kaikki hullut ja katupojatkin. Kuskin autossa ei ollut sivuikkunaa etuistuimen vieressä, ovea ei saanut sisäpuolelta auki, turvavöitä ei tietenkään missään ja muutenkin kunto oli niin ja näin, sillä töyssyt piti ylittää todella hitaasti. Mutta olihan autossa kuitenkin nahkapenkit! Kuski osoittautui kuitenkin hyvän maineensa veroiseksi, ajoi rauhallisesti ja palautti meidät kotiin ehjinä.


Torilta ostimme perunoita, tomaattia, riisiä, valkosipulia, banaania ja ananasta. Ensimmäinen nanasi maistui aivan taivaallisen hyvältä! Tinkimistä ei paljon tarvinnut tehdä, Maria hoiti sen ja kauppiaat tuntuivat tuntevan hänet. Hinnat olivat kohdallaan, kukaan ei pyytänyt tomaateista viittätuhatta niin kuin ekana päivänä. Sitten menimme Mama Mihon supermarketiin, siellä oli kokonainen pakastinarkku täynnä pekonia! Kauppa on tosi pieni, makuuhuoneen kokoinen, ja hyllyt ovat korkeat kattoon saakka. Kaikkea löytyy ja poikaa kiipeää portaita ylös hakemaan tavarat. Paksu mama Jimo Miha on tarkka ja ystävällinen, hän ei myy, jos joku päivämäärä on mennyt vaikkapa umpeen. Poika kantaa ostokset autoon asti ja hinnat ovat edulliset. Muut kauppiaat ovat varmoja, että mama Miho laittaa mzungujen jauhoihin jotain lumousainetta, sillä miksi muuten kaikki valkoiset kävisivät hänen kaupassaan?!

Netti ei toimi vieläkään. Maanantaina kaapelimiehet tulivat pystyttämään pylvään portillemme ja vetivät johdon talolle asti, mutta sitten he sanoivat menevänsä lounaalle tventiminits. Se tuntuu olevan vakiolause täällä. Lotti on ihan hermona sillä, nyt on torstai ja lounas ei ole päättynyt vielä. Lotti on tosi ahkera ja talon omistajana hän aina on aika optimistinen aikataulujen suhteen - hän tuntuu pettyvän maanmiestensä toimintaan enemmän kuin me. Tomin työhuoneella Tumainilla netti on ollut kunnossa eilisestä lähtien. Perjantaina koetamme skypeä sieltä Ellalle. Yhteys on tosi hidas ja kuvaa tuskin pystyy välittämään.

Eilen oli taas illalla sähköt poissa. Ruahanjoki on kuivunut ja sähkölaitoksen turbiinit pyörivät heikosti. Iringaan on perustettu vuorosysteemi, alueet vuorollaan ovat illan ilman sähköä. Meidän vuoro oli eilen. Jokin listakin on kuulemma tehty, että voisimme varautua etukäteen mitkä illat ovat meidän sähköttömiä iltojamme. Tumainille ostettiin kolme vuotta sitten yhtä pahan kuivan kauden aikana generaattori ja niin Tumaini loisti purolaakson toisella puolella kauniisti tänne pimeyteen. Eteläpuolella olevalla kukkulalla oli illalla maastopalo ja kukkulan rinne oli isolta alalta liekeissä, savun haju tuli pihalle asti kun kävimme ihailemassa linnunrataa. Tähtitaivas on erilainen täällä päiväntasaajan eteläpuolella, en hahmottanut sieltä yhtään tähdistöä vielä.

Tänä aamuna tuli Lottin palkkaama puutarhuri – jälleen nuori ja luotettava poika – Seleman. Hän koettaa saada eloa pihakivikkoon ja työskentelee neljä tuntia päivässä. Seleman on samalla meidän päivävartija. Kun ruoho saadaan kerättyä, pihaamme pystytetään kuivasta ruohosta tehty oleskelukatos pihapöydän varjoksi ja samalla ruoholla päällystetään näkösuojaksi etuoven edessä oleva kanaverkkoaita. Lotti ahkeroi kovasti, että saisi kaiken talossa kuntoon. Sadekausi tekee kuulemma pihalle ihmeitä hetkessä, alarinteen laihasta purostakin tulee sitten kova virta, josta pääsee yli vain uimalla. Ihme kyllä tansanialaiset täällä eivät osaa uida vaikka puolet vuodesta vettä on yllin kyllin.

Pieninä palasina totuttelua

Kaupungilla kävimme ensimmäisenä päivänä lounaalla paikallisessa pikaruokalassa – nimeltään Hasty Tasty Too. Siellä ymmärrettiin ja puhuttiinkin englantia. Tilasimme kana-liha-muna-gombot eli burgerit ja tietysti paikallista perusvettä cocacolaa. Saimme ruuat jo 30 min odottelun jälkeen!

Kaikissa ruokailupaikoissa kuten myös meidän ruokailuhuoneessamme on nurkassa pieni hana ja vesiallas, jossa pestään kädet ennen ateriaa. Kana on täällä vapaana juossutta pitkäjalkaista ja kauan muninutta mallia. Ja se maistuu aivan valtavan hyvältä. Kana onkin listan kallein ruoka lähes poikkeuksetta. Ennakko-odotuksista huolimatta sikaa ei tarjoilla (Sanni iloitsee). Alueella on jonkin verran muslimeja ja joulukinkun saamme tilattua vähän salaa Katin avustuksella Iringan ulkopuolella olevalta maatilalta.

Perjantain lounas syötiin englantilaisen Susien pitämässä Neema graftsissa. Saimme intialaista oikein hyvää curryä. Keskustassa on intialaisia ruokia myyvä Raju-kauppa, pakistanilaisia ja intialaisia näkyy katukuvassa melko paljon. Neemassa on kiva käsityömyymälä ja ravintola. Omistaja on etsinyt maaseudulta savimajojen perälle piilotettuja kuuroja ja vammaisia nuoria ja palkannut heidät työhön. Tilaaminen tehdään lapulle kirjoittamalla, sillä tarjoilijat eivät kuule. Käsityöt ja kankaat kudotaan samassa talossa. Nyt nämä hävetyt vammaiset ovatkin perheidensä tärkeimpiä elättäjiä.

Ruuan ostaminen torilta on jännittävää puuhaa, kaikista hinnoista joutuu neuvottelemaan. Lotti tulkkasi minulle ensimmäisellä kerralla, 20 tomaatin hintapyyntö oli 5000 tsh ja pienen keskustelun jälkeen maksoin 1000 tsh eli 50 senttiä. Supermarkettien hinnat ovat kiinteitä, silti saman tuntuiset ostokset maksoivat toisena päivänä 70 000 ja toisena 30 000 tsh. Syy on tuontitavaroiden kalleus. Kaikki mitä ostaa kannattaa olla paikallista, esim. eurooppalainen suklaa maksaa 3 kertaa niin paljon kuin Suomessa.

Kotona kokkailen yksinkertaisesti, eilen pastaa ja tomaattia rusina-pippurikastikeessa ja tänään aion tehdä riisiä, kookosta, currya ja tomaattia. Aamuisin on paistettu munia ja syöty paahtoleipää, hunajaa, banaania, tomaattia, avocadoa ja jugurttia. Tietysti myös hedelmämehua, kahvia, teetä ja kaakaota.

Hassua, että olemme jo tottuneet kyttäämään alituiseen onko sähköä, onko nettiä (ei!), toimiiko auto (ei!), onko sähköaikaa ladattu ja jäljellä, riittääkö puheaika kännyköissä, onko juomavettä, tuleeko vesijohtovettä ja onko kaikki lukot kiinni. Portilla on kaksi lukkoa, etuovessa neljä ja takaovessa kolme lukkoa. Avainniput ovat huikeita. Lukko on myös jokaisessa sisäovessa, niitä emme ole käyttäneet. Kaikissa ikkunoissa on hyönteisverkot ja kalterit. Olo ei tunnu vankilalta, sillä kalterit ovat kauniin kiehkuraiset ja valkoiseksi maalatut. Kerrasta oppineina meillä on nyt vessoissa ämpäreissä ja tynnyreissä huuhteluvettä varattuna, on ikävää kun ei voi vetää vessoja koko päivänä! Vesikatkokset johtuvat Iringan maantien isoista parannustöistä. Sähkölinjoja joudutaan laittamaan siellä poikki ja alhaalla joella olevat vesipumput eivät pumppaa vettä tänne Iringan kukkulalle.

Sitten vähän äiti-insinöörin tilitystä. Talo on aivan uusi, betoni haisee märkänä lasten huoneissa. Siivouksen taso on…hmmm… sanoisinko eksoottinen. Kaakelit on laitettu ensin, sitten on tullut puuseppä väsäämään ikkunoita, ovia ja kaappeja. Sen jälkeen paikalle on tullut maalari mustan maalipöntön kanssa ja hän on sutinut puuosat mustaksi, ja siinähän sattuu ja tapahtuu. Laattojen ja tiilten saumat ovat pesemättä ja muurari muuraa tiilet niin, että tiilen keskellä on 3 x 5 cm alue punaista tiiltä, muu on laastilla ympäröity ja röpöläinen. Myös tarvikkeiden taso on vaatimaton vaikka tämä on tipiuusi luksustalo. Vessanpöntön kahva katkesi ensimmäisellä vedolla ja Tomi ropaa pönttöjä puoli tuntia joka päivä. Milloin vesi tulee yli lattialle, milloin koko mekanismi on osina vesisäiliön pohjalla. Kamat on vähän niin kuin lasten pinkit leluvälineet kotileikkeihin, yhtä kestävän tuntuisia.

Kun Maria tulee huomenna töihin, hän saa ryhtyä ensimmäisenä pesemään laastiroiskeita pois ikkunoista ja kuuraamaan lattiaa. Toivon, että saadaan taksi-mies kiinni ja saadaan kyyti keskustaan pesuaineita ja ruokaa ostamaan. Tomi koettaa saada autoa toimintaan huomenna, huollosta tilataan aamulla uusi ”betri”. Saattaahan olla että akku on kuitenkin loppu, tai sitten vikaa on dieselin syötössä. Auto oli muuten mainion tuntuinen ja rempseä, mitä nyt ehdimme sillä 20 minsaa ajella. Parasta autossa on, että penkit eivät ole kerniä, muistamme vielä 9 h istunnon Dar – Iringa yliopiston Landcruiserissa.

Tomi raportoi Tansaniasta nro 1

Saavuimme Dar es Salaamiin kello 8 aamulla lentämällä Shipholin ja Nairobin kautta. Nairobissa ympärillämme oli ensimmäisen kerran enemmän mustia ihmisiä kuin valkoisia. Matkalaukkumme saimme lennätettyä suoraan Helsingistä päätepaikkaan vaikka Helsingissä oli asia selitetty toisin: väitettiin, että Nairobissa täytyy noutaa laukut hihnalta ja laittaa ne sitten seuraavalle hihnalle, prosessiin ei kuitenkaan sisältyisi uutta tarkistuskierrosta. Nairobin kentällä oli myös selvät kyltit porteista ja lentokoneessa kuulutettiin miltä portilta mikin lento lähtisi, kaiken lisäksi portilla oli vielä selvät kyltit vahvistamassa asiaa. Homma oli siis paljon helpompi kuin mitä olimme kuulleet: ei olisi mitään kylttejä missään ja homma olisi todella sekava. Ns. avuliaat miehet eivät myöskään yrittäneet tarjota kantoapua tai muuta vastaavaa, josta sitten olisi joutunut jälkikäteen maksamaan suolaisen hinnan.

Matka sujui siis helposti, lukuun ottamatta Veikon, Sannin ja Minnan pientä matkapahoinvointia, joka selittyneen suurimmalta osalta väsymyksestä, kun kukaan ei saanut nukuttua lentokoneessa matkan aikana. Minulle oli lisäksi flunssan alkua, joka alkoi lähtöpäivän aamuna. Oli jännittävää täytellä Dar es Salaamin kentällä terveydentilaa koskevaan tarkkaa kaavaketta, jossa vannoin että nenäni ei vuoda enkä yski. Varsinkin kun terveydentarkistuspiste, jonka työntekijä keräsi kaavakkeet, oli viiden metrin päässä. Kun terveydentilan kyselykaavakkeen lisäksi täytimme maahantulokaavakkeet ja viisumien anomuskaavakkeet kaikille neljälle niin aikaa kului ja kului ja minä pelkäsin pahinta eli suurta yskäkohtausta koko ajan. No ehkä psykologisella tilanteella oli sellainen vaikutus että en kertaakaan yskinyt enkä niistänyt Darin kentällä.

Päästessämme laukkujemme kanssa ulos lentokentältä, olimme todella tyytyväisiä, kuljettajamme oli meitä vastassa ajoissa ja kaikki matkatavaramme olivat tallella!

Darissa lähdimme ensimmäisenä tapaamaan suurlähettilästä, joka toivoi että kaikki pitempään Tansaniassa oleskelevat käyvät hänen luonaan tutustumassa. Siellä tapasimme myös Erkin, joka on koko tämän työmatkan mahdollistaja: hän kyseli mahdollisia Tansaniaan lähtijöitä viime syksynä ja minä vastasin myöntävästi. Konsulaatin jälkeen kävimme syömässä ja sitten kuskimme poimi vielä yhden opettajan mukaansa ja lähdimme kohti Iringaa. Kello oli kuitenkin jo lähes kaksi ja päätimme, että yöpyisimme matkalla Morogoron hotellissa Morogorossa, joka on Darin ja Iringan puolessa välissä. Tämä oli hyvä päätös, koska ajamiseen autolla Darista Iringaan menee noin yleensä noin kahdeksan tuntia ja meillä Darsista ulospääsyyn meni jo toista tuntia ruuhkien takia.

En ole ikinä nähnyt yhtä sekamelskaista liikennettä ja huimaan menoa kuin Darissa: autot, kuorma-autot, bussit, mopot, polkupyörät ja jalankulkijat viilettävät kymmenen sentin päästä toisistaan. Pieni virhe pyöräilijältä tietäisi hänen varmaa kuolemaa, sama kohtalo olisi tiedossa myös mopoilijalle. Mahdoton ruuhka toisaalta piti ajonopeudet aika alhaisina kun kaupungin keskustassa eteenpäin pääsi nopeammin kävellen kuin autolla.

Lopulta pääsimme ulos kaupungista ja viiden tunnin päästä määränpäähämme Morogoron hotelliin. Hotellissa ei ollut enää isoja huoneita jäljellä, mutta onneksi saimme varattua yhden sviitin ja yhden yhdenhengen huoneen, missä sänky oli tarpeeksi leveä yhdelle aikuiselle ja lapselle. Pääsimme vihdoinkin nukkumaan valvottuamme koko yön.



Aamulla matkamme jatkuin kohti Iringaa Mikumi-kansallispuiston läpi. Kansallispuistossa näimme ensimmäisen kerran villieläimiä; eivät ne tosin kovin villeiltä vaikuttaneet kun otukset olivat syömässä tien vieressä kasveja tai sitten tonkimassa busseista heitettyjä roskia.
Näimme paviaaneja, elefantteja, kirahveja, antilooppeja, puhveleita ja petolintuja. Paikallinen kuskimme ja paikallinen opettajakin olivat iloisia näkemästään, kuulemma virallisen retken tekeminen luonnonsuojelualueelle maksaa niin paljon ettei täkäläisillä ole varaa käydä niissä.

Saavuttuamme Iringaan pääsimme lopulta näkemään varaamamme talon. Kuten keskusteluiden perusteella oli selvää, talo oli juuri valmistunut ja hienossa kunnossa, mutta piha oli pahasti kesken, lähinnä sekavannäköistä karua maata, jossa on muutama pieni puuntaimi. Saas nähdä jäämmekö tähän taloon koko oleskelumme ajaksi. Illalla minulla alkoi ripuli, joka jatkuu edelleen. Syön ja nukun normaalisti, mutta aina välillä mahani porisee ja sitten tulee pakottava tarve vessassa käynnille. Onneksi muut ovat terveitä.

Kävimme perjantaina koko perheen voimalla yliopistolla tutustumassa hallintohenkilökuntaan. Maanantaina aloitan työt, jännittävää nähdä miten minuun suhtaudutaan. Maanantaina taloudenhoitajamme aloittaa työt, saas nähdä miten Minna onnistuu hänen kanssaan, taloudenhoitajan englanninkielentaito ei ole kaksinen.