Ihmettelen ja ihastelen tervehtimisen tärkeyttä täällä ja ystävällistä asennetta tuntemattomia kohtaan. Ollaanko me sittenkään Suomessa ihan kaikessa maailman hienointa kansaa? Lasten suusta se totuus... lastenkin mielestä ihmiset ovat täällä kivoja. Ystävällisyys ei liity rahaan, ohikulkevat ihmiset tervehtivät yhtä lailla kuin torikauppiaat.
Täällä ihmiset koskevat toisiaan luontevasti ja enemmän kuin mihin me ollaan totuttu. Hauska näky oli Dar es Salaamin tiellä kun jouduimme nopeusvalvontatutkaan. Ystävällinen poliisi näytteli Tumainin kuskille lukemaa 96 ja pahoitteli hymyillen sen olevan liikaa. Vieressä käveli kaksi virkapukuista miespoliisia käsikädessä! Hienoa! Ja tässä maassa homoseksuaalisuus on rikos josta tuomitaan kuolemaan hirttämällä. Mies- ja naisparit kävelevät käsi kädessä, mutta avioparit eivät julkisesti hellittele tai pussaile.
Kaupunkilaisissa on aika vähän ihan köyhiä, enemmän näkee keskiluokkaa ja jonkin verran hyvin varakkaita, onhan Iringa yliopistokaupunki. Tomin opiskelijoilla on useilla paljon hienompi auto kuin meidän on. Ihmiset pukeutuvat hyvin, yliopistolla näkyy korkokenkiä, farkkuja, tyylikkäitä jakkuja, koruja ja pukuja ja naisilla suoristetut puolipitkät hiukset. Kaupungilla tavallinen kansa on perinteisempää, naisilla t-paidat ja kanga hameena ja turbaanina. Miehillä aina suoraat housut, nuorisolla farkut. Silmälasit olen nähnyt yhdellä tytöllä (imagolasit?).
Myöhästeleminen on täällä paha tapa. Meidän yövaksi ollaan saatu täsmälliseksi puuttumalla myöhästymiseen nakuttelemalla rannekelloa sormella ja sillä että Tomi päästää hänet aina pois täsmälleen 6:00. Jos oltaisiin lentokentällä lähdössä lennolle kaikki myöhästelijätkin olisivat varmasti ajoissa paikalla. Toisaalta myöhästymistä perustellaan suahilin erilaisella kellolla. Aikaa lasketaan auringon noususta kello kuudesta auringon laskuun kello kuuteen. Täällä klo 8:00 aamulla on suahiliksi klo 2:00. Tekosyitä kuitenkin enimmäkseen. Puutarhuri tietää tarkalleen milloin klo on yksi ja hänen työnsä vesiletkun varressa päättyy. Hänet saatiin täsmällisemmäksi myöhästymällä itse kerran kotiinlähdöstä puoli tuntia! Hänen kohdallaan mun on vaan vaikeaa olla ankara, hän on niin nauravainen ja valoisa heppu, etten raaski torua. Tulen aina niin hyvälle tuulelle kun hän perjantaina lähtee kotiin ja huutelee Siijuutumorou.
Mielikuva auringossa lorvailevista laiskoista ihmisistä Afrikassa on jotain outoa satua. Tuntuu että ihmiset ahkeroivat taukoamatta 6-6. Lauantaisin on yhtä vilkasta kuin arkipäivinä, sunnuntaisin vähän hiljaisempaa. Yliopistoväki tuntuu olevan töissä 10 - 12 h päivässä ja viikonloppuna kampuksella on täysi vilske. Naapurin isäntä jatkaa tiiliaitansa rakentamista sunnuntaina kuudelta aamulla ja rälläköi aina välillä. Sitä en oikein ole vielä tajunnut miksi asiat eivät etene? Miten ihmeessä noin kovalla touhuamisella asioiden hoituminen on silti usein takkuista? Odotan innolla tämän valaistuksen syntymistä!
Kuulin jutun puusepästä, jolta oli tilattu huonekaluja. Hän on ahkera ja Euroopassa aiemmin työskennellyt mies joka tekee kaunista jälkeä ja käyttää hyviä materiaaleja. No tilaus ei etene ja bisnekset menevät kuralle kun miehen isä neljän päivän bussimatkan päässä peräkylillä on sairastunut. Mies on vanhin poika ja hänen täytyy olla isänsä vuoteen ääressä sillä isä kuolee. Poika istui kolme kuukautta vuoteen ääressä, se on hänen velvollisuutensa. Isä ei ole kuollut vieläkään, poika koettaa käydä tekemässä töitään täällä Irigassa pari viikkoa ja matkustaa kotikyläänsä sitten taas kahdeksi viikoksi ja taas takaisin. Huonekalut eivät ole valmiita vielä.
Maria tekee tauotta töitä, jotenkin vakaan ekonomisesti sähläämättä tai kiirehtimättä ja joskus laulelee välillä vähän. Hän ei mökää eikä kailota ja on huumorintajuinen pienissä asioissa. Ihmeteltiin yhdessä miksi mama Miho myy kahden munan kokoisia kananmunia, mutta toinen kauppias vaan pieniä... Ja hän oikoo mun roikkuvaa alushametta kaupungilla! Jutustelu on yksisanaista kun kumpikin yhteinen kieli on muutamissa sanoissa. Hän opettaa mulle joka päivä yhden sanan kiswahilia: paka=kissa, mwalimu=opettaja, pole=osanottoni. Maria on pieni: Sannin kokoinen, ehkä minun ikäiseni. Kuitenkaan hän ei tunnu pieneltä, hän on jotenkin itseään arvostava persoona. Hän on varsin kokenut kodinhoitaja ja arvostetussa iässä, täällä naisten elinikäodote on vain 52 vuotta. Marian työrytmiin en paljon puutu, aamuisin hän ensin tiskaa aamiaisastiat, lakaisee ja pesee lattiat, pesee pyykit ja vie ne kuivumaan, sitten keittää lounasta ja syö itse. Iltapäivällä hän tekee jotain välihommaa: leipoo, mennään yhdessä torille tai hän pesee ikkunoita. Päivän päätteeksi hän silittää ulkona kuivatetut pyykit.
