Sopeutumista

Kolme viikkoa sitten istuimme lentokoneessa jossain Kreetan ja Kroatian välillä. Yö ja äärimmäisen pitkä Sudanin ylitys olivat takana päin. Alla alkoi näkyä pikkuhiljaa lunta ja Alppien huippuja, auringon valossa. Amsterdam ankeudessaan oli kuin Suomi talvella, niinä talvina jotka me muistamme edellisiltä vuosilta. Amsterdamissa näimme laukkumme kun ne menivät koneen mahaan. Helsingissä saimme laukut heti, taksi tuli heti ja ennenkuin tajusimmekaan olimme tavaroinemme hangessa leikkipuiston kupeessa. Edessä oli laukkujen raahaminen lumista kujaa pitkin kotiovelle. Olimme oikeassa talvessa. Pikkutakki ja huppari olivat riitävät asut, pakkasta oli vain muutama aste ja meillä oli sisäisiin lämpöpatterihin ladattuna Afrikan aurinkoa. Koti oli aivan valtavan matala, huoneet hyvin pieniä mutta valoisia. Miten me mahdummekaan asumaan näin pikkuruisessa kodissa? Olo oli hyvin höprähtänyt, kasseja availtiin. Ikävöity koululaisemme tuli samoin tein kotiin ja laukkuja availtiin, tuliaisia etsittiin. Ihanaa, Ella tuli ja nyt emme lähde minnekään.

Kolme viikkoa on sujahtanut ohi tavaroita asetellessa. Kaappeihin on saatu tilaa kun karsintaa on tehty aika kovalla kädellä. Kirpparille, roskiin, mökillekin vähän jotain pientä. Afrikassa tulimme toimeen niin vähällä tavaramäärällä, miksi täällä on sittenkin niin vaikeaa luopua vanhoista tauluista tai verhoista, Arabian astioista, omatekemästä villapaidasta tai kirjoista joita en aio uudelleen lukea? Ehkä käyn vielä uuden kierroksen ja annan vielä lisää pois. Voisin pitää kotikirppiksen tai mennä oikein varattuun pöytään myymään tyttöjen kanssa sitten keväämmällä.

Ihmiset kysyvät usein kaksi kysymystä: milloin te tulitte takaisin sieltä ja millaista oli Afrikassa? Ensimmäiseeen kysymykseen on helppo vastata jos tietää mikä päivä tänään on (onnistuu pienen pohdinnan jälkeen). Toinen kysymys saa meidät hämmennyksen valtaan. Vastaanko vain että kaikin puolin oli upeaa vai mitä sanoisin?? Joskus olen kysynyt kysyjältä mistä elämänalueesta hän haluisi kuulla, luonnonihmeistä, asumisesta, arkielämästä vai yhteiskunnasta? Sitten on helpompaa päästä kiinni sopivan kokoiseen aiheeseen ja kertoa kuulumisia ja sattumuksia matkamme varrelta. Takana on kokonainen huikaiseva maailma ja sen kiteyttäminen on vielä nyt tosi vaikeata. Pikkuhiljaa ehkä alan tajuta, että olemme palanneet takaisin ja elämämme Suomessa alkaa rullata arkisella radallaan.

Mitä muistelen kun nyt ajattelen Tansaniaa? Ajattelen aamuhetkeä kotona Iringassa kun Maria on juuri soittanut puhelimeeni ovikellosoiton, otan avaimeni korista ja kävelen rauhallisesti sandaaleissa ja kangassa kohti porttia. Aurinko paistaa vielä vähän viistosti selkäni takaa ja selaan avainnippua, etsin sitä keskipituista neliönmuotoista avainta jolla portin pikkuovi aukeaa. Olen leiponut sämpylöitä, söimme juuri ja lapset ottavat koulukirjansa esiin. Kiskon portin auki ja Maria vie käsilaukkunsa tutulle paikalleen aulan ovenkahvaan ja kännykkänsä rasvakeittimen päälle keittiöön. Alamme kouluhommat, katselen pilviä ja lintuja kibandalla, kolibreja ja mustavalkoisia marimekkoperhosia ruokailemassa daalian kukissa. Maria tiskaa ja katselee ikkunasta samaa pihaa ja samoja perhosia kuin minäkin.

Sitähän se oli, salamaa = rauhaa.

Jälkiajatuksia: kulttuueroja liikenteessä

On taas ihanaa ajella Suomessa. Tiet ovat erinomaisia ja ajaminen on rentoa vaatien huomattavasti vähemmän jatkuvaa kuolemanpelkoa verrattuna Tansaniaan. Mielestäni Tansaniassa tiet voidaan jakaa karkeasti kahteen luokkaan.

Ensimmäisen luokan teillä ihmetellet jatkuvasti miten autosi jousitus todellakin voi kestää tällaista jatkuvaa kiveltä kivelle hyppimistä. Tien poikkileikkaus on kaari jonka keskiosa on ylempänä ja tarkoituksena on siis että tielle satanut vesi valuu pois tieltä. Tämä taas siitä syystä että kun Tansaniassa sataa vettä niin sitä todellakin SATAA. Vesi syö kaiken pienen aineksen keskitieltä jolloin keskelle tietä jäävät vain ne kivet joita vesi ei saa mukaansa. Pienet osaset liukuvat tien reunoille jolloin se pysyy tasaisena. Tämän takia ajajat välttelevät "normaalia" ajolinjaa ja ajavat ikään kuin toinen pyörä ojassa koko ajan, tässä asennossa jousitukseen kohdistuva rasitus puoliintuu. Pelkääjän paikalla istuminen ensimmäisen kerran on kokemus kun vauhtia on 80 km, auto tärisee kuin hullu ja koko ajan näkee että jos kuski tekee 10 sentin ohjausvirheen niin ajassa ollaan ja sinä olet alimmainen. Kaiken kukkuraksi auto on hyvin paljon kallellaan ojaan päin ja aika ajoin perä lähtee sivuliukuun. Kun tällaista tietä ajaa 3-4 tuntia niin olo on ajon jälkeen on kuin olisi ollut perusteellisessa hieronnassa jos on pystynyt istumaan rentona. Hyvä puoli näissä teissä on että niissä kuski pysyy virkeänä ja mikään ei tule pahasti yllätyksenä kun koko ajan ajetaan ojaan suistumisen partaalla tai varotaan seuraavaa vedenylityspaikkaa. Vettä kun tulee reilusti niin aina löytyy ojia joissa vesi tulee tien päällä ja kaivaa todella pahoja koloja.

Toisen luokan tarjoavat tiet joilla nopeus niiden keskimääräisen kunnon seurauksena nousee helposti 100 km tunnissa. Kaikki mene hyvin kunnes havaitse keskellä tietä puolen metrin levyisen montun johon ajaminen varmasti autosi tai tappaa perheesi. Montun koon ja sijainnin perusteella sinulla on yleensä kaksi tapaa selvitä: keskitä autosi niin että monttu menee autosi renkaiden keskeltä auton ali tai menet vastaantulevat kaistalle. Kaikki menee hyvin kunnes tämä tapahtuu kohdatessa vastaantulijan. Riippuen montun tai monttujen paikoista omalla kaistallasi ja vastaantulijan kaistalla tilanteet voivat olla nopeita ja karmeita. Saatikka kun vastaantulija on bussi tai rekka, ne kun eivät paljon vauhtiaan hidastele vaan olettavat että pienempi väistää. Tansaniassa monttuun ajaminen on siis kuskin omaa tyhmyyttä ja monttujen paikkaaminen on yleensä hyvin hidasta jos sitä tapahtuu ollenkaan. Itse pelkäsin eniten liikenteessä kaukomatkan busseja: niiden ohitukset olivat lähes järjestään uhkarohkeutta hipovia. Kerran ajoin Upendo (rakkaus) nimisen bussiyhtiön bussin perässä puoli tuntia ja ihmettelin mikä tuossa bussissa oli outoa. Puolen tunnin päästä asia oli selvä: se ei ohittanut ketään mutkissa eikä ylä- eikä alamäissä; se siis ei tehnyt yhtään uhkarohkeaa ohitus! Tämän liikennekäyttäytymisen takia yhteentörmäyksissä kuolee yleensä paljon ihmisiä, 10-20 kuollutta on normaali määrä.

Tansaniassa isommalla on siis aina kohtaamisessa etuoikeus. Tansanialainen ystävämme tiivisti ajatuksen yhteen lauseeseen, jonka ajatus menee suurin piirtein seuraavasti: ok, on sinulla on nyt etuoikeus ylittää risteys mutta tuolta on tulossa kuorma-auto kovaa vauhtia...

Hupaisaa asiassa on että kävellessään Tansanialaiset ovat hyvin verkkaisia,mutta ajaessaan ajavat aina hyvin lujaa. Tämän takia ainoa tapa hidastaa autoja on laitaa asfaltoituihin teihin kunnon hidasteita. Hidasteet todellakin ovat uskomattomia, vaarien ja mummien kannattaa sulkea suunsa jos on tekohampaat. Hidasteita käytetään aina matalien nopeuksien kanssa jotta saadaan haluttu toiminta. Poliisien tienopeuksien valvontaa ei juuri ole ja poliiseilla ei käytännössä ole edes omia autoja.

Leiziä

Edessä on viimeinen yö Afrikassa, tällä erää. Huomenna illalla lähdemme Bagamoyosta kohti lentokenttää.

Selvisimme hengissä Lazy Lagoonista, hetkittäin iski epäilys ettei se ole ihmisen paikka tähän vuodenaikaan mutta niin vaan selvittiin. Lodget olivat upeat, kaksikerroksiset, ei lasia ikkunoissa estämässä ilman virtausta, muttei myöskään AC:tä, eikä edes ropelia ilmaa sotkemassa. Hiekkaranta ja meri oli metrin päässä kuistista kun vuorovesi oli ylhäällä ja jossain kaukana kuusi tuntia myöhemmin. Sähkövaloa saatiin muutama tunti illalla. Eihän siellä voinut kuin makailla vihreänkuulaassa meressä ja silitellä "omaa" talonvahtiamme. Ihana lapsista tykkävä Milo-dobermanni seurasi meitä koko ajan ja vartioi yöt ympäri ettei puskapossut hyökkää. Päivää rytmittivät ateriat, siinä se ihanuus.

Nyt ollaan taas takaisin lähtöpaikassa, Tomi ja Veikko ovat Mambakuni hiekkasaarella ja sen riutalla snorkkeloimassa uusien tuttujen, kolmen suomalaisen herran kanssa. Sanni ja minä arveltiin sen olevan liika kuluttava reissu kun lämpöä on yli 40, joten jätettiin se harrastus reippaille miehillemme.

Mieli alkaa asettua ja Iringan jättäminen ei enää niin kirpaise. Kiva tulla Suomeen, kotiin!

Hyvää syntymäpäivää

Hieno kakku Hasty Tastyn kondiittorilta. Piti olla neljän hengen pikkuinen kakku, mutta nyt ollaan syöty siitä jo kolmesti ja vielä sitä riittää.

Hyvää afrikkalaista syntymäpäivää Veikko-kulta!





Kameleontin ihmettelyä jonain iltana tammikuussa. Se sihisi äkäisesti!

Viimeisiä tunnelmia kotoa, Iringasta

Enää viikonlopun vietto edessä pakkaamisineen. Marialla on viimeinen työpäivä huomenna, hän tulee puolikkaaksi päiväksi lauantaina. Työnä ovat viimeiset pyykit, riisin keittämistä illaksi ja kodin valmistelu uusia asukkaita varten. Amerikkalainen vapaaehtoistyötä tekevä pariskunta on tulossa asumaan taloon meidän jälkeemme. Mies työskentelee puolipäiväisesti Tomin yksikössä, rouva on sairaanhoitaja ja aikoo myös työskennellä myöhemmin. He tulivat tänne tammikuun puolivälissä puolen vuoden jaksolle, olivat juuri silloin jääneet eläkkeelle. Yliopiston tehtävänä on antaa heille asunto, mutta omaa taloa ei ole tähän mennessä löytynyt. He ovat asuneet keskustan kerrostalossa kommuunissa ja ovat nyt mielellään tulossa tänne asumaan, omaan rauhaan. He haluavat Marian, Selemanin ja Jumannen jatkavan. Se on helpotus minulle, sillä olin aika huolissaan Marian jatkosta, mitään työpaikkaa ei ollut vielä ennen keskiviikkoa tiedossa.

Pari päivää sitten selvisi että yövartijamme nimi kirjoitetaan Jumanne, ei Jumanje. Hän on Tiistai! (Ei Perjantai!) Poika on varmaan syntynyt tiistaina. Koirakin oli aluksi vain koira, mutta nyt Jumanne on antanut sille nimen, Loki. Selemani on aiheuttanut pieniä pettymyksiä. Nuori mies kun on, niin vapaus ja raha helposti häntä turmelee. Kun lähdimme Arushaan pohjoisen retkellemme helmikuun alussa, jouduimme palaamaan kotiin tunnin päästä lähdöstä. Vahtimme olikin mennyt kotiin nukkumaan. Sitten seurasi kova puhuttelu ja loppuajan hän ilmeisesti vahti taloa ihan paikan päältä kuten oli sovittu. Maksoimme puolet päivävahtipalkasta hänelle kun tulimme Arushasta. Samalla viikolla hän tuli töihin vasta neljältä iltapäivällä ja oli kännissä. Hän väitti kirkkain (ja kiiltävin) silmin että hänellä oli malaria ja hän nukkui liikaa...

Muitakin muutoksia on Iringassa oloaikanamme tapahtunut. Ensin kaikki pikkukojut teiden varsilta räjäytettiin pois, maasait siirtyivät 15 km päähän kaupungista myymään korujaan ja käytettyjen kenkien kauppiaat siirtyvät myymään lakanalta torin laidalla. Katukuva siistiytyi kovasti. Lähimmässä pikkukeskustassamme Kihesassa tapahtui kuorma-auton jarrujen pettämisen takia paha onnettomuus, kahdeksan kuoli kun auto syöksyi kojukahvilaan. Kaikki kojut purettiin myös Kihesasta. Kaikkiin daladala-busseihin ja pikkutakseihin ilmestyi hämmästyttävästi yhdessä päivässä keltaiset numerotarrat, IR 142 jne. Nyt viralliset taksit on helppo erottaa epävirallisemmista. Poliisit pysäyttivät meidät pohjoisen matkallamme 5 kertaa, mutta eivät kertaakaan vaatineet meiltä rahaa. Onko korruptio katoamassa Tansanian poliisista?

Torin viereen rakennettiin betonista uudet torikojut, puinen torikatos jäi kyllä käyttöön. Uudella puolella hinnat ovat vähän suuremmat kuin puukatoksen alla. Inflaatio oli viime vuonna tuplasti kovempi kuin ennen, 10 %. Tämän meidän puolen vuoden oleskelun aikana Tomin palkka on pienentynyt 5% kun hinnat kipuavat ylöspäin. Kaasupullo on nyt 7000 tsh kalliimpi kuin alussa, exchange rate punnasta shillinkeihin on noussut kahdesta tuhannesta 2300 asti. Sama tietysti dollareista, vuokrammekin oli enemmän tämän vuoden puolella kuin viime vuonna.

Tansania kehittyy sittenkin. Usein vain meillä on ollut sellainen olo, että ihmiset haluavat tehdä kaiken samoin kuin aina ennenkin. Joka päivä syödään samaa ugalia, pellot puskevat maissia. Sadevettä ei kukaan kerää, vaikka Little Ruahasta nostettu hanavesi täällä ei ole kovinkaan herkkua. Kompostointi on tuntematon käsite ja samoin se, että muovi ei maadu. Semteman kylämme tienvieret kimmeltävät auringossa kuin timantteja olisi kylvetty. Opiskelijoiden luulisi olevan valistuneita, mutta ei, he juuri ne muoviset vesipullot maahan viskovat.

Kyläpäällikkömme Justin ja hänen vaimonsa Esther tulevat huomenna kylään. Ajattelin jutella heille tuosta roskaamisesta, muovista ja kompostimullasta. He ovat hyvin kiinnostuneita ja ajattelevat monesti uudenaikaisia ajatuksia. Ehkäpä Justin saa vaikka jotkut kylän siivoustalkoot aikaan.

Maanantaina Veikko täyttää 11 vuotta. Hän saa leijonanpään muotoisen täytekakun, kävin sen tänään tilaamassa. Juhlimme synttäriä jo sunnuntaina, sillä lennämme Dariin maanantaina, varsinaisena juhlapäivänä. Koneemme on todella retro DC-3. Niillä lennetään vielä täällä Afrikassa, kone taitaa olla yli 70-vuotias. Hauskaa ja jännittävää, tällä kertaa toivon lennon toteutuvan, sillä joulukuussahan se meiltä todella täpärästi peruttiin. Helpotuksen huokaus, auto jää tänne Iringaan. Ei tarvitse enää sillä lähteä pitkälle ja erittäin epävarmalle reissulle.

Hei hei Iringa

Käytiin Mufindissa, Southern Highlandin varsinaisilla alpeilla. Maisemat olivat jylhät, kumpuilevia vuoria, pilviä laaksoissa, iltapäivien rankkasateita. Matka kulki päätien jälkeen vielä mutaisia polkuja puolitoista tuntia jonnekin kauas. Maisemat olivat kuin itäsuomesta, havupuita, järviä ja kumpuilevia suoria teitä. Tie seuraili kilometrikaupalla hienoja teeviljelmiä, täältä tulee Tansanian hyvä tee. Ohitimme myös useita sahoja, puutavaraa oli tien varret väärällään, pääasiassa hassun pitkähapsuisen havupuun ja eucalyptuksen lautoja isoissa pinoissa. Perillä meitä odotti mökki takkoineen ja lautalattioineen, sekin kuin Suomesta, kotijärven rannalta.

Ensin lepäilimme, pidimme sadetta, pelasimme korteilla ja lapset pyöräilivät. Tapasimme Leenan, joka osoittautui Tomin kaukaiseksi serkuksi. Sitten nautimme ihanista maisemista, takkatulesta, hyvistä ruuista ja upeasta puutarhasta. Vihdoinkin ruusuja!

Tiistaina lähdimme ratsastamaan farmin hevosilla lampien ympäri ja oikeaan sademetsään. Näimme monia orkideoja muttemme oikein mitään eläimiä, sillä olimme yli 2000 m korkeudessa. Ratsastaminen oli tosi hauskaa, lapset tai Tomi allergioineen eivät olleet koskaan olleet aiemmin hevosen selässä, mutta niin vaan menimme kahden tunnin metsälenkin todella mäkisessä maastossa. Se oli todella elämys meille eikä Tomin nenäkään vuotanut. Sanni jäi haikailemaan, milloin pääsisi taas uudelleen ratsastamaan metsään.... ja Veikko harmitteli miksei me menty laukkaa kuten oikeat cowboyt? Mutaa, rimasiltoja ja mutkia alarinteissä oli niin paljon että se riitti seikkailuksi ainakin meille keski-ikäisille, ei niin hurjille.

Nyt ihmetellään miten saadaan kamat pakattua laukkuihin? Viikonloppuna tulevat vielä vierailulle naapurimme Justin ja Esther lapsineen, sitten koetamme päästä Dariin DC-3 lennolla Veikon 11. syntymäpäivän kunniaksi. Olemme varanneet neljäksi yöksi Bagamoyon rantamökin ja kahdeksi yöksi paikan autiolta saarelta, Lazy Lagoonista. Sitten raahaamme itsemme ja laukkukaravaanimme Nyereren kentälle ja pyrähdämme Suomeen.

Kuvia helmikuun reissulta

Karhunpentu - eiku hyeenatyttö Serengetissä. Massu on kurassa kun se makasi ojassa mahaa viilentääkseen. Viileässä mahassa ruoka ei sula niin nopeaan ja siitä riittää pitempään.




Naisia Kilokon maasaikylässä. Juttelu jäi aika vähiin sillä minä en osannut maa-kieltä eivätkä naiset kisuahilia tai englantia, harmi.




Simba Ngorongoron eläinakvaariossa. Leijonat olivat niin tottuneita autoihin, että lekottelivat autojen varjoissa.




Irente viewpointilla auringonlaskua katsomassa. Huom, ei kaidetta! Vieläkin vatsa nipistyy kasaan kun muistelen paikkaa. Maisema oli avara ja todella huikaiseva.

Pole pole

Toivon säilyttäväni jotakin tästä Iringan rauhallisesta elämänasenteesta kun pian palaamme Suomeen, täällä eletään pole pole. Tietenkin ympäröivä elämisen tyyli imaisee ihmisen kuin ihmisen ennen pitkää mukaansa, mutta toivon että se hetki ei tule ihan heti. Huomasimme selvän eron pohjoisen ja etelän välillä, täällä Tansaniassakin. Kävimme maan turistikeitaassa Arushassa ja siellä elettiin paljon kiihkeämmin. Liikenteessä oli kovat ruuhkat, ihmiset olivat kovanahkaisempia ja kaikessa oli kiireisempi sävy. Tuli Suomi mieleen, tai ainakin Helsinki. Kaupunki oli vehreä ja kaunis, mutta katukauppiaat olivat hyvin tunkeilevia ja osa selvästi jtnkin sekaisin päästään. Ei meillä täällä etelässä!

Matkalla yövyimme Moshissa ja näimme Kilimanjaron, pilvet hälvenivät illalla ja vuori paljastui muutama lumivirta huipullaan. Upea näky ilta-auringossa. Kansallispuistojen ajelut kestivät kuusi päivää ja näimme upeita maisemia ja paljon paljon eläimiä. Gnuiden vaellus oli juuri nyt Serengetin eteläpuolella ja näimme valtavia laumoja gnuita ja seeproja, seassa Thomsonin ja Grantin gaselleja.

Matkan huippukohtia olivat ennakko-odotusten mukaan Serengetin ruohotasanko ja laskeutuminen Ngorongoron kraatterin pohjalle, jossa näimme sarvikuonoja. Kaunein maisema, jonka olen nähnyt! (Suomenlahden ja Ahvenanmeren saarien ja luotojen veroinen!) Viihdyimme myös telttamajoituksissa Seronerassa ja kraatterin reunalla Simba campissä. Tavallinen retkitelttailu oli jännää kun hyeenat kiljuivat yöllä ja vessaan ei uskaltanut mennä neljän aikaan kun norsut nassuttivat ruohoa teltta-alueen reunalla. Erittäin ylellisiä olivat yöt tented campeissä, isoissa 60 m2 teltoissa, joissa on sisällä upeat huonekalut ja kylppärit. Illallisilla tarjoiltiin erinomaisia ruokia, jopa ranskalaiseen tyyliin.

Kotimatkalla pysähdyimme Lushotossa ja kävimme Irente Viewpointilla. Se on 1500 m korkea jyrkänne josta jotkut hurjat käyvät hyppäämässä liitovarjoilla. Serpentiinitietä ylös vuorelle kesti ajaa tunnin. Ensimmäistä kertaa pelkäsin Afrikassa sillä näköalapaikka oli kaareva kuin jättiläisen otsa ja minkään kaiteen pystyttämistä ei oltu nähty tarpeelliseksi. Ja aina silloin tällöin joku suistuu alas kuolemaan. Opaspojat keikkuivat ihan reunalla ja minä vartioin Veikkoa kuin heikkopäinen. Häntä ei pelottanut ollenkaan!

Varkaita! Osa II

Lauantaiyö ja varas oli taas liikkeellä. Heräsimme kahdelta yöllä vartijamme huutoon. Hän juoksi talon viertä, huusi ja puhalsi pilliin. Arvasimme että viime viikon varas on tullut takaisin. Tomi hiippaili vähän käytävässä, mutta ulos emme tietenkään uskaltautuneet, emme oikein nähneet mitään pilkkopimeässä. Piha hiljeni ja jatkoimme uniamme, koirakin rupesi nukkumaan. Aamulla selvisi, että Yumanje oli nähnyt varkaan pellolla tulossa meille päin. Varas oli pelästynyt meteliä ja pilliä niin että oli heittänyt saalissäkkinsä peltoon ja pötkinyt pakoon. Saaliina hänellä oli iso kasa märkiä miesten housuja, pari paitaa ja neljät sandaalit. Oli ollut aikuinen mies ja yksin liikkeellä. Pyykkivaras! Tavarat odottavat noutajiaan nyt meidän kuistilla, kiitos terhakan vartijamme. Kai varas oli luullut saavansa kuulan peräänsä kun juoksi niin kiireesti pakoon. Hyvä. Nyt uskallamme jättää kotimme turvallisemmin mielin pohjoisen matkan ajaksi.

Jälkipeli

Sandaalivarkaus on herättänyt suurta kiinnostusta. Apulaiset ovat olleet ihmeissään, Mariakin kävi katsomassa aitaan leikattua aukkoa kolmeen kertaan ja päivitteli käsi poskella. Selemani vahti koko illan aidalla eikä joutanut tehdä puutarhatöitä lainkaan.

Seuraavana iltana kello 6:00 pm pihaan marssi avoimesta portista kymmenen vartiointiliikkeen miestä - mustat vaatteet, musta baretti ja maihinnousukengät, kahdella jopa kaulassa pumppuhaulikko (asiantuntijalausunto, minen niistä ymmärrä). Outoa porukkaa, kuin yhdestä puusta kaikki miehet, hiilen värinen iho, ehkä samaa pimeää pelkäämätöntä heimoa? Tervehtimisen kanssa oli vähän niin ja näin eikä puheesta saanut mitään tolkkua. Emme tiedä mistä tieto varkaudesta oli heille kiirinyt, vaihtoehdot ovat talon omistaja, yövartija-Yumanje itse tai Semteman kylämme päällikkö. Kaikki ihmettelivät tovin aidan koloa. Meille jäi epäselväksi missä vartijamme oli, oliko hänet hyllytetty vai mitä on tapahtunut kun poika ei ollut mukana. Saimme tietää että hän on joko bush, bus tai Dar???

Eilen paikalle tuli sama poppoo, tällä kertaa pikkuisen Datsunin lavalla. Mukana oli neljä saksanpaimenkoiraa, kolme urosta ja yksi rauhallinen narttu. Uroksilla oli kuonokopat ja niitä ei ollut koulutettu millään lailla, enintään lyöty. Kaksi isoa urosta repi remmistä sinne tänne ja katseet olivat sekopäiset. Kolmantena uroksena lavalla oli sama iso pentu, joka oli meillä marraskuussa. Osoittelin koiraa ja kerroin sen olleen täällä ennenkin ja tuntevan meidät. Ei se ole mikään kovin terävä, nätisti sanottuna, mutta parempi näin, ei tarvi itse pelätä omalla pihalla. Siellä se koirapoika kökötti koko ajan paikatun aidan kulmassa ja murisi välillä pitkin yötä. Olisikohan nähnyt sammakon tai raidallisen hiiren? Rosvoja ei ole näkynyt.

Varkaita!

Auts, sunnuntaiaamuna huomasimme että voro oli iskenyt. Joku näppärä varas oli seurannut milloin menemme nukkumaan, tullut pihamme etäisimpään nurkkaan vartijasta nähden ja leikannut aukon verkkoaitaan. Sieltä pienikokoinon rosvo oli hiipinyt Veikon huoneen avoimen ikkunan ohi etuovelle ja vienyt Tomin Henry Lloydsin purjehdussandaalit, koko 44. Ei ole monella täällä niin suurta jalkaa. Vartija ei ollut kuullut mitään ja olikin illalla kun tapausta selviteltiin todella hermostunut ja noloissaan. Pelkäsi ehkäpä jopa työnsä puolesta. Vartiointiliike on velvollinen korvaaman, muttemme tiedä ilmoitammeko mitään, sillä kenkien hinta on vartijan kahden kuukauden palkka, kukapa muu sen maksaisi kun poikaparka itse.
Veikon ja minun sandaalini olivat myös ulkona, mutta säästyivät, sillä keittiön portaille varas ei ollut uskaltanut mennä, sieltä näkyy vartijan penkille. Olemme lähdössä pohjois-Tansaniaan kahden viikon matkalle, ehkäpä viemme tietokoneet ja kitaran säilytykseen tuttavaperheeseen siksi aikaa. Selemani on matkamme ajan päivävartijana, joten täällä on koko ajan joku pitämässä taloa silmällä, ellei sitten nuku.

Auto on jälleen rikki. Toivottavasti se saadaan ajokuntoiseksi ennen reissua. Mälsää lähteä 2000 km reissulle kun autosta on aika epävarma olo. Onhan se ollut muutaman sadan kilometrin välein aina jostain päin hajalla, ja varsin vakavia vikoja. Onneksi perillä Arushassa meitä odottaa toinen kyyti. Olemme ottaneet pienen ja luotettavan safariyhtiön järjestämän matkan, siihen kuuluu auto varusteineen, opas/kuski, kokki, pääsymaksut ja majoitus ruokineen. Mukavaa kun ei tarvitse itse ajaa tai suunnistaa, Serengetissä ei ole kunnollisia opasteita ja eksyminen yksin siellä olisikin aika seikkailu. Eniten odotan Ngorongoron kraatterin maiseman näkemistä, onko se maailman kaunein maisema niin kuin sanotaan?

Kuvia joulukuun reissuilta

Mnemba Atollin vesillä kaloja katselemassa


Tytöt hennapajassa



Perhepotretti Game Driven tauolta Ruahajoen rantapenkalla


Ruahan safarilla


Pukki osasi tulla tänne Afrikkaan



Punaisella vuorella

Sadetta ja ahkerointia

Koulutyö jatkuu. Lapset tekevät jo viimeisiä sivuja matematiikkaa, ranskassa on vielä jonkin verran hommia jäljellä. Sanni perehtyy 6. luokan maantiedon aiheisiin, piirrämme, luemme ja kirjoitamme. Sanaluokat kertasimme jo toistamiseen. Olemme lopulta päässeet hyvin työn makuun vaikka loppiaisviikolla oli pieniä käynnistymisvaikeuksia.

Tiistaina täällä oli Sansibarin itsenäisyyspäivä, Mapinduzi ya Zanzibar. Sen kunniaksi ajoimme Isimilan Stone Age museoon parikymmentä kilometriä Iringasta etelään. Kivikaudella paikalla on ollut järvi ja sen rantamailla on asunut väkeä, metsästäjiä joiden työkaluja oli näytteillä. Työkaluihin sai koskea! Käsikirves ja ritsakuti painoivat todella paljon, nykyihmisen lihaksilla ei kauaa työskenneltäisi. Teimme tunnin kierroksen maastossa ja kuljimme valtavan rotkon läpi joenpohjaa myöden. Kanjonista pehmeä maa-aines oli syöpynyt pois ja jäljellä oli kymmen metriä korkeita kivipilareita. Hieno paikka!

Sadekausi on räjäyttänyt pihamme vihreään loistoon, daalioita ja auringonkukkia leikkaan aamuisin maljakkoon. Kaikki on nyt kaunista ja karu tulomaisema on muisto vain. Selemani teki jopa kolme pientä perunapenkkiä meille, saamme sitten uudet perunat ennen lähtöä. Joulun alla kylvämiäni herneitä on jo maisteltu, samoja ovat kuin siellä kotimaassa! Aamuisin on hämärää koska päivä alkaa sumussa, vuoret peittyvät matalalla roikkuviin pilviin. Kahdeksan maissa aurinko alkaa paistaa. Juuri kun Maria saa pyykit narulle, silloin tulee iso sade, mvua. Taivas mustuu ja sade alkaa kertaheitolla, jos on tontin perällä ensimmäisten pisaroiden pudotessa tulee todella kiire, silloin kannattaa juosta sisälle täyttä häkää jos aikoo pysyä kuivana. Parin tunnin sateen jälkeen saattaa taas paistaa tai sitten ei.

Veikko on saanut kavereita ja kiitää ulkona myöhään iltaan. Paras kaveri on kyläpäällikön 13-vuotias poika Allen. Porukkaan kuuluu kymmenen poikaa, pieni ja iloinen, jättitakkinen, outo Dendere ja monia muita. Pojat oleilevat kivillä, rakentavat ritsoja, uittavat veneitä, pitävät sadetta ja juttelevat englanniksi. Veikko oppii myös tärkeitä kisuahilin sanoja: ritsa = manat, viidakkoveitsi = panga.




Kuva Isimilan kanjonista 12.1.2010

Ei aika mennyt koskaan palaa

Matkaa on jäljellä enää reilut kaksi kuukautta. Meille on tietenkin kirkastunut ajan täällä olevan vain lyhyt pyrähdys. Olemme tottuneita elämään täällä ja välillä tuntuu sitä, että aikaa on jäljellä hyvin vähän. Laskemme tekemisiämme jo viikoissa, emme enää kuukausissa. Juuri nyt koulutyöhön tarttuminen vaatii ponnistusta. Ollaan terveitä ja levänneitä, ei vaivaa koti-ikävä, mutta silti ajatukset poikkeavat aina hetkeksi Helsinkiin ja maaliskuun jälkeiseen elämään. Kuuntelemme Lissun ja Matin lähettämää haikeaa levyä iltaisin, se sopii tähän tunnelmaan, joka valtasi meidät kun vieraamme lähtivät ja hieno ja touhukas loma päättyi.

Tässä pieniä pilkahduksia lomamme parhaimmista paloista:
* Bagamoyon hiekkaranta Intian valtameren rannalla ja upea puutarha jossa lekottelimme loman päätteeksi. Tulipuut, palmut, köynnökset ja runsas vehreys. Merivesi oli 40 asteista!
* Jouluaatto, porkkanalaatikko, perunalaatikko, white fish, mangosalaatti, uunipunajuuret, Niko-elokuva, vaatimattomat mutta niin mukavat lahjat.
* Ellan ja Sannin hullunpäiväkirjat, naurua yöaikaan.
* Daladala-bussimatka melkoisen röntsäisellä paikallisella menopelillä Iringasta Bagamoyoon, yhdeksän tunnin elämysmatka.
* Sukellusretki Mnemba-atollin koralliriutalla, kelluminen kalaparvissa, delfiinit, pallokalat, papukaijakalat, klovnikalat, merikäärmeet ja meritähdet. Turkoosi kirkas vesi ja siellä kaikki hiljainen elämä, kaikki sateenkaaren kirkkaimmat värit, lähimpänä oman hengityksen puhina. Veikko, Ella ja Tomi menivät taitavina omia reittejään. Me ylitimme Sannin kanssa itsemme, noviiseina osasimme sittenkin ja olemme ylpeitä! Kolmet pohkeet paloivat, mutta mitä siitä.
* Sansibarin vesi johon heittäydyimme kuin pumpuliin, aurinko nousi ja aurinko laski, dhow-veneet ja mustekalojen kalastajat harppuunoineen.
* Veikko on metsästänyt oikeaa meren väriä naismuistin mukaan 7 vuotta, nyt hän löysi sen. Läpikuultavaa, turkoosia, vaaleaa sinistä, heinäkuisen kaurapellon pieni häivähdys. Pinnalla pelkää valoa.
* Lentomatka Sansibarilta yli Tansanian omaan kotikaupunkiin Iringaan lentäjänämme tosikiva suomalainen Juuso.
* Vehreän punaisen vuoren kävelyretki. Olin kaksi kuukautta ihaillut punaista kukkulanrinnettä ruokailuhuoneemme ikkunasta. Tapaninpäivänä teimme kävely- ja kiipeilyretken sinne ja löysimme upean paikan. Jättiläisen kiviä, punaiset liljat kukkivat, pensaat työnsivät tuoreita versojaan ja mikä parasta, ei akasiaa lainkaan. Emme saaneet naarmun naarmua emmekä piikkejä kenkien pohjiin.
* Hippojen röhkintä Ruahajoessa, yöllinen nassutus ja lätistelevä raskas käynti mökkiemme edustalla, Ella veti vaan sikeitä ja me muut pompimme pystyyn.
* Suuret kirahvi-, seepra- ja impalalaumat, jotka näimme Msembessä joen rantapuistikossa. Kuin mansikkana kakkuun löysimme vielä komean kruunukurkipariskunnan aterialta kosteikon reunassa.
* Meriruuat, kuningasravut, mustekalat, hummerit, valkosipulipihvit, hedelmät.
* Hassu hetki jenkkiläismäisessä intiaanipäällikköravintolassa Dar es Salaamissa, kuin olisi ollut hetken Suomessa jättikauppakeskuksessa eikä Afrikassa lainkaan.

Tansanian monipuolisuus ei lakkaa hämmästyttämästä. On tasankoa, vuoristoa, jokia, meri, järviä, peltoja ja metsiä. Rikkautta ja köyhyyttä. Ystävällisyyttä, iloa ja ahnetta korruptoituneisuutta. Valtava eläimistö ja kasvillisuus, kuivuutta, paahdetta ja rankkaa sadetta. Kaunista ja todella rumaa. Raikkaita tuoksuja, värejä ja valoa. Tähtitaivas, selällään kellottava kuu. Roskia, savua ja likaisia tienvieriä. Pullottavia napoja, paljaita jalkoja ja kimaltavia jakkupukuja koruineen. Ihana maa.

Lasten kanssa on juteltu paljon Suomen ja Tansanian eroista, tänään Suomi on hieman kyllä voitolla. Kaulaa tulee Suomen vaihtelevista vuodenajoista, sähkön ja veden toimivuudesta sekä siitä että Suomessa myydään ilotulitteita.