* * * Rauhallista Joulua! * * *

Matkakuumetta

Kaksi yötä lähtöön kohti Dar es Salaamia. Lukuisia kännykkäpuheluita, lukuisia neuvojen kyselyjä asiaa tuntevilta, netin selailua, lukuisia varauksia, sähköposteja, peruuntumisia, uudelleen varauksia. Ihmettelyä, yllätyksiä, varmistussoittoja ja viimein eilen, työluvat ovat saapuneet. Nyt meillä on kahdeksi vuodeksi maassa oleskeluluvat, kaikilla meillä neljällä 1.10.2011 saakka. Voimme hyvillä mielin lähteä lomailemaan, kun paperiasiat ovat viimeinkin kunnossa ja viisumiemme päättymisestä ei tule enää ongelmaa. Saamme jonkinlaiset "tansalaisoikeudet", mikä käytännössä tarkoittaa puistoissa ilmeisesti vain sitä että voimme maksaa 20 $ pääsymaksumme shillingeillä. Ja tietenkin voimme tulla Tansaniaan tuona aikana ilman erillistä viisumia milloin vain tahdomme.

Lennämme ikivanhalla potkurikoneella DC kolmosella Iringasta torstaina Dariin. Lennot aloitettiin uudelleen kolme viikkoa sitten, taukoa on ollut pari kymmentä vuotta. Iringaan oli lento joka arkipäivä vielä 80-luvulla kun timanttihiomo piti kaupungin vilkkaana. Seuraavan päivän kaupungissa ja iltayöllä tulevat pitkään odottamamme vieraat: Ella, Leamummu ja Masapappa. Lauantaina aamupäivällä matkustamme kantosiipialuksella kahden tunnin matkan Stonetowniin Sansibarin pääkaupunkiin. Sieltä matkamme jatkuu saaren kärkeen valkoiselle hiekkarannalle. Aikomuksemme on snorklailla, lekotella ja nauttia paratiisista. Toivottavasti löydän lähikylästä mausteita, ainakin kardemummaa mitä ei Iringassa myydä ollenkaan. Pullan leipominen on ollut aika orpoa hommaa, maku ei ole kunnollinen ilman kardemummaa. Tiistaina lennämme Missionary Air Forcen 10-paikkaisella koneella Stonetownista Iringaan, tiedossa on jännittävä ja upea matka yli meren, kaupunkien, kylien ja viimein vuorten keskelle kotiimme.

Kotona Iringassa olemme vajaan viikon ja sitten matkamme suuntaa tietenkin Ruahan kansallispuistoon eläimiä ja savannin luontoa katsomaan. Sadetta ei ole saatu marraskuun alun jälkeen kuin kahtena tai kolmena päivänä, joten savannin ei pitäisi olla umpeen kasvanutta mutta silti siellä on kukkia ja vehreää. Lintuja ainakin on paljon ja varmaan näemme kissapetoja, kirahveja ja muita vakioasukkaita. Ruahan elämysten jälkeen tulemme joulun viettoon tänne kotiin. Välipäivät vietämme Intian valtameren rannalla vanhassa historiallisessa kaupungissa Bagamojossa, sen rantalodgeissa. Sieltä vieraamme sitten lentävät kotisuomeen vastaanottamaan uutta vuotta 2010.

Viileää ilmaa

Kolmen viikon hitsaavan helteen jälkeen tänä aamuna oli vihdoin viileämpää. Nyt tuulee ja taivaalla lipuu muutamia kumpupilviä, lämpötila on kohtuulliset 25 astetta. Oikein leppeää. Sunnuntaiaamuna menin pihalle imemään D-vitamiinia ja jo kahden minuutin oleskelun jälkeen tuntui kuin käsivarret olisivat tirisseet paistinpannulla. Tomi ei viihtynyt edes varjossa vaan vetäytyi suosiolla sisälle. Kärpäset ovat vähentyneet kun on ollut niin kuivaa ja roskamonttumme poltteluun on kehittynyt oikeanlainen rutiini. Hyttysiä on taas enemmän, ne ovat todella ärsyttäviä, iskevät kiinni syöksyhävittäjääkin nopeammin. Onneksi ne sentään inisevät merkkinä siitä että ne eivät ole malariahyttysiä. Malariaa levittävä laji on äänetön ja lentää matalalla. Nämä pikkupedot piileskelevät päivisin hämärissä nurkissa mustan työpöydän ja kirjahyllyn kätköissä josta ne heräävät verenimijäretkilleen kun aurinko laskee.

Ostimme Parahit Rapid pikatestejä falciparum malarian kotitestaamiseen. Tomilla oli toissa viikolla yhtenä yönä korkea kuume. Tein hänelle testin ja oli rauhoittavaa kun tulos oli negatiivinen. Aamulla kuume olikin laskenut ja kuulimme, että kuumeista flunssaa on liikkeellä. Jos tauti olisi jatkunut rajuna ja kuume myös korkeana olisimme tietysti menneet laboratoriotestiin. Keskustassa on luotettava laboratorio joka antaa oikean tuloksen, sillä heillä ei ole lääkkeitä myynnissä.

Lauantaina Tomille tuli opetusharjoittelijaksi tyttö Suomesta. Hän tekee joitakin Tomin opetuksia matkamme aikana, osa luennoista siirretään eteenpäin. Dean antoi siihen suostumuksensa. Olemme loman kynnyksellä, mikä on valtavan mukavaa! Kouluhommat ovat erityisen mainiossa jamassa, aloitimme jo viime viikolla tekemään kevätkauden matikkaa, joten voimme hyvillä mielin pitää lomaa. Itsenäisyyspäivänä opettelimme viimeisenä läksytanssina Mignonin eli Kehruuvalssin 4.luokkalaiselle sovellettuna versiona. Muistona itsenäisyyspäivän vietosta on hauska video, tanssimme siinä koko porukka Baddingin Ja rokki soi -rokin, tuon valssin, Katri Helenan letkajenkan ja huipennuksena päätimme hikijortsut tiputanssiin. Oman mausteensa tapahtumaan antoivat Tomin villasukat ja Veikon puujalkainen nyrpistelevä tyyli. Kyllä Veikkokin intoutui sitten irrottelemaan ja unohti Poikien Virallisen Asenteen.

Ukombozi Shule

Toissa tiistaina päästiin vierailulle Ukombozi Primary Schooliin joka on pari kilometriä meiltä keskustaan päin. Marcus ja Carolina tekevät väitöskirjojaan varten tutkimusta ja opettivat lapsille kaksi viikkoa läppäreiden käyttöä. Tilaisuudessa oli meidän seurueen lisäksi rehtori, opettajat, 150 oppilasta ja iso joukko lasten vanhempia. Istuttiin tuoleilla puun alla. Lapset olivat koulupuvuissaan, vihreä neule jonka alla valkoinen kauluspaita, tummansininen hame tai polvihousut ja vihreävalkoraidalliset sukat. Yhdellä isolla pojalla oli mukana koulussa oma yksivuotias pikkuveli jota hän kantoi sylissään. Kaikkien iloiset naamat olivat puhtaat, mutta osalla koulupuku oli kyllä kiertänyt aiemmin kaikilla isommilla sisaruksilla.

Lapset lauloivat ensin Tansanian kansallislaulun käsi sydämellä, muutama rummutti tahtia. Laulu oli tosi pitkä ja lapset selvisivät siitä puhtaasti kertaakaan sekoamatta. Sitten puhui rehtori pitkään ja hartaasti voimakkaalla äänenkäytöllä, kehui koulua, opettajia, lapsia, projektia ja kannusti vanhempia. Tämä on ainoa koulu Iringassa, jossa voi opetella tietokoneen käyttöä. Tumainin ekavuoden IT-opiskelijatkaan eivät olleet koskaan nähneet tietokonetta ennen kuin tulivat yliopistoon, tämän kertoi Professor Tomi omassa pikkupuheessaan. Marcus ja Carolina kehuivat lapsia ja kiittelivät kaikkia. Sitten puhuivat vielä Mr. Herbert ja Mr. Innocent, ekavuoden opiskelija. Sanni kuvasi tapahtuman Carolinan videolle. Puheiden lopuksi vielä vanhemmat käyttivät puheenvuoroja, isät olivat huolestuneita kun konetta käytetään englannin kielellä suahilin sijaan ja tietysti varkauksia pelättiin. Sitten takarivistä ponkaisi aivan mahtava Mama keskelle aukiota ja karjaisi kädet pystyssä: "Onko meillä joku syy ettemme iloitsisi tästä! Olkaamme iloisia!!!"

Lapset olivat todella suloisia ja iloisia, he olivat oppineet surffailemaan nettissä yhdessä viikossa kuin vanhat tekijät. Lapset olivat viikon aikana videoineet ja kirjoittaneet esittelyn omista unelmistaan. Ensimmäisen lapsen unelma oli tulla yliopiston professoriksi. Sen ymmärsin hyvin, harmi kun muut unelmat jäivät kehnon suahilintaidon takia arvoitukseksi. Lapset saivat hienot stipendit ja kaikki valokuvattiin ja käteltiin. Vihreävalkoiset karkkipussin näköiset, mutta pomminkestävät hassut läppärit jäävät koulun käyttöön ja projektin ansiosta koululle vedettiin sähköt. Koululuokat ovat todella ankeita, joka toinen ikkuna on rikki, seinät ja lattia betonia, katossa höyläämättömät kakkosneloset ja niiden päällä peltikatto, sentään se. Mutta tunnelma oli mukava ja tilaisuus oikein kiva, pitkällisistä jorinoista huolimatta. Hienoa että Sanni ja Veikko pääsivät tutustumaan tavalliseen tansanialaiseen kouluun.

Antinpäivän aamuhetki

Perhe vielä nukkuu. Minä istun koneen ääreen nautiskellen kolmesta syntymäpäivälahjaksi saamastani hapankorpusta. Pakettia on vieläkin jäljellä, säästäväiset nautinnot! Aamuni ovat muuttuneet kovasti sitten kotoa lähtömme, aamupyöräily on vaihtunut aamuleipomiseen. Kuuden jälkeen lähes joka aamu teen taikinaa, tänään leivon aamupalalle porkkanasämpylöitä. Ensin oli suuri ihmetys eineksien ja sen mukana myös leivän puuttuminen kaupoista täällä Tansaniassa. Ainoa leipä mitä saa on joko 3 cm tai 3 mm viipaleiksi sattumanvaraisesti viipaloitu paahtoleipä, joka homehtuu ensimmäisen päivän jälkeen. Ensimmäiset viipaleet eivät mahdu paahtimeen, toiset pilppuuntuvat niin ettei niitä voi sinne laittaa.

Kukkojen keikunaa ei enää kuule, kaikkeen "meluun" korva tottuu. Sen sijaan kuulen aamuisin lintujen sirkutuksen. Lintuja on paljon huikean hyönteistarjoilun takia, jopa kolibreja. Kärpäsiä imaisee sisään satoja jos vaan erehtyy pitämään keittiön ovea ulos auki. Senkin pärinän kuulee korvissaan, kärpäsiä on nyt paljon ja ne ovat nopeita. Kaksi palkkametsästäjäämme tappoi yhtenä iltapäivänä 120 kärpästä.

Eilen vietettiin 1. adventtia tanskalaisella koululla joululauluja laulaen ja askarrellen. Teimme ihanat kynttilänjalat tanskalaisen pitkän perinteen mukaisesti (kaikkia paloturvallisuussääntöjä varmasti uhmaavat värkit). Puuviipaleelle kynttilä, savea ja siihen kuivattuja siemeniä ja oksia koristeeksi. Kaunista. Ehkäpä joulutunnelma alkaa tästä pienestä idusta kasvamaan kun kerran valoa, vettä ja lämpöä on riittävästi.

Sijoitusuutisia

Minut nimitettiin ajalle 1.10.2009-31.9.2011 Professoriksi Tieteen ja Koulutuksen tiedekuntaan. Samalla velvollisuuksiini asetettiin toimiminen Informaatioteknologian luonnontieteen kandidaatin koulutusohjelman päällikkönä. Englanniksi siis Professor in the Faculty of Science and Education; you will be the Head of B.Sc. Programme in IT.

Tämän tuloksen sain vasta kun todellakin vaadin asian toteutumista vastaavalta hallintopäälliköltä enkä poistunut hänen sihteerinsä huoneesta ennen kuin sihteerin oli tehnyt asiakirjan, jota sitten vielä piti kuitenkin viimeistellä... Tuntuu että asiat saadaan siten toimimaan että on asiaa toimittavan henkilön kanssa niin kauan kunnes hän tekee halutun asian.

Kansainvälinen yö

Viikonloppuna oli vuoden Social Highlight. Kansainvälinen koulu järjesti International Nightin Kreikkalaisella klubilla. Juhlissa oli ainakin 200 vierasta. Lapset esittivät tansseja, nähtiin maorien sotatanssi, pikkuisten santeenvarjotanssi, isojen poikien hyppynarutemppuja ja Neema Graftsin kuurojen tanssijoiden viisikko. Arvonta ei suosinut meitä harmi vaan, huippupalkintoina olisi ollut illallinen ravintolassa ja viikonloppuja Ruahan telttahotelleissa. Pihalla oli isossa kehässä telttoja joissa tarjoiltiin eri maiden ruokaa, intialaista, amerikkalaista, eurooppalaista ja tansanialaista ruokaa ja jälkiruokia. Keskelle oli viritetty kaksi isoa kokkoa jotka valaisivat pihaa. Syönnin jälkeen pihan keskelle tuli rummuttaja, rumpuna oli tynnyri jossa oli lauta kyljessä ja siinä narubasso. Ympärille kertyi heti rinki tanssijoita, porukkaa tuli ja meni ja sitten Kati säntäsi sinne. Minä ujostelin vaikka käsistä vedettiin. Sitten Kati veti oikeasta narusta:"Kadut myöhemmin jos et nyt tule!". Minäkin menin korkokengistä huolimatta! (Aviomiehet vetosivat nilkkoihinsa ja selkiinsä ja mahoihinsa ;D) Hauskinta oli Veikon ilme - todella ällistynyt. Ringissä oli jotenkin maagisen jumittavaa olla, siinä vaan meni ja meni ja meni, ymmärrän miksi jotkut vaipuvat transsiin kun koko yön jatkavat.

Kaikkein hienoin esitys oli maasaiden tanssi. Miehiä oli kahdeksan tai yhdeksän ja kolme naista edessä. Naisilla oli upeat korut, helmistä tehty levy kaulassa, pitkät korvakorut venytetyissä korvanlehdissä ja päässä leveä panta johon oli ommeltu otsalla roikkumaan helmiä ja muita kimaltavia killuttimia. Punaruskeat hameet ja yksiolkaiminen tunika päällimmäisenä. Kaikki maasait ovat leikanneet pään kaljuiksi niin naiset kuin miehetkin. Miehillä on valkoiset matalat sandaalit, niin kuin meillä lapsilla oli 70-luvulla muoviset, jaloissa valkoisista helmistä tehdyt kiinteät säärystimet, kaksi punaista ruutukangasta vartalon ympärillä ja olalla. Miehet asuvat Iringassa, ovat vartijoina ja Tumainissa opiskelijoina, silti melkein kaikki olivat pysyneet tikkulaihoina. Maasait ovat pitkiä, poikkeuksetta 1,90. Heidät huomaa katukuvassa kun muut miehet ovat useimmiten 1,60 m. Maasait tykkäävät tekniikasta, kaapujen alta löytyy aina hienoimmat kännykät, ja kun ovat sotureita, veitset ja nuijat ovat vyötäröllä luennollakin. Takaisin tanssiin...maasaimiehet hyppivät tanssissa yhtä aikaa tasajalkaa tikkuna ylöspäin, hämmästyttävällä voimalla, jalat irtosivat maasta metrin korkeuteen! Samalla he lauloivat matalasti mmmmmmmmmho, mmmmho, ja naiset seisoivat edessä keikuttaen rintaa eteen ja takaisin samaan tahtiin. Tätä jatkui ja jatkui, se oli todella hypnoottista. Eksoottista, mieleenpainuvaa.

Asiasta kolmanteen, terveyteen, ja sairauteen.

Aids on sitä yleisempää, mitä paremmin koulutettu tansanialainen on. Useat boyfrendit ja suhteet ovat olleet korkean statuksen ja varakkuuden merkki kautta aikojen. Tumainin opiskelijatytöilläkin on kotikylässä yksi boyfrendi ja kaupungissa pari. Ja sitten aids etenee. Erikseen on tietysti kaikkein köyhimmät jotka joutuvat lapsensa ruokkimaan seksillä. Täällä on myös bordelleja maaseudulla ja sieltä aids pääsee perheisiin. Maassa koulutetaan aidsneuvojia ja he opastavat aviomiehiä tekemään kotitöitä ja auttamaan vaimojaan. Naisia neuvotaan olemaan iloisempia ja nalkuttamaan vähemmän. Ettei tarvetta bordelleille olisi. Köyhimmällä maaseudulla on kyliä joissa isovanhemmat kasvattavat viittätoista lastenlasta, koska välistä on yksi sukupolvi kokonaan kuollut aidsiin. Iringassa luku on korkea, virus on 15 prosentilla väestöstä, varakkuuden merkki? Sairastuneet piiloutuvat kotien perälle, huonokuntoisia ihmisiä ei ulkosalla näy lainkaan. Avoliittoa täällä ei tunneta, heti mennään naimisiin kun halutaan kimppaan. Avioero on myöskin iso askel, yleensä eroa ei oteta vaan puolisot elelevät kymmeniäkin vuosia uusien kumppaneiden kanssa sivussa ja epävirallisesti, samalla alkuperäinen avioliitto ja koti on pystyssä.

Naapurissa kuoli 18-vuotias tyttö, hautajaisia vietettiin kaksi päivää eikä perhe tai vieraat nukkuneet sinä aikana ollenkaan. Vieraita oli paljon, tyttö oli Tumainin opiskelija. Pojat ja miehet seisoivat suorissa housuissaan ulkosalla ja naiset olivat sisällä perinneasuissa eli pukeutuneena kangaan. Naiset lauloivat koko päivän. Seuraava aamu koitti ja laulaminen jatkui. Päivällä tunnelma tihentyi ja kiihtyi, naiset alkoivat itkeä, huutaa, kirkua ja parkua, kaikki olivat väsymyksestäkin jo sekaisin. Huuto ja itku jatkuivat muutaman tunnin ja sinä päivänä tyttö haudattiin. Vaikuttavaa, ja surullista.

Tänään Maria lähetti aamulla viestin että isoäiti on kuolemaisillaan ja hänen on mentävä paikalle. Arveli olevansa kolme päivää, suvun velvollisuus on mennä oli tilanne mikä vaan. Tulee takaisin ehkä torstaina. Hienoa kun täällä sallitaan perheeseen ja henkilökohtaiseen elämään kuuluvat poikkeukset työn teossa, ei mennä niin pipo kireällä.

Tomi on saanut jo pisaran afrikkalaista käytökseensä. Kun olimme Ruahassa viimeksi, hän oli lähtöhässäkässä unohtanut peruuttaa torstain seminaaritapaamisen opiskelijoiden kanssa. Puistossa ei kenttää ole millään puhelimella saatavissa, joten luottamus nojasi Herbertiin. Tottakai Herbert tiesi missä mennään ja oli hoitanutkin homman.
Hakuna matata!

Ruaha Repeat

Viime viikko meni hulinassa. Keskiviikkona seitsemältä aamulla saimme tietää että voisimme lähteä Ruahaan suomalais-ugandalais-nepalilaisen kokousryhmän kanssa, Tomi oli mukana kokouksissa koko viikon. Yhdeksältä lähtö varmistui, pikajärjestelyt: Marialle vapaata torstai ja perjantai, lauantaiksi puolikas työpäivä, portin avain puutarhurille jota ei tavoitettu. Hänelle kirje päivävartioinnista 6-18 ja avaimen välityshomma yövartijalle, kirjeeseen selkoenglantia ja lukujärjestys. Sitten soitto vihannesboxin noutamisesta, Kati hakee sen samalla kun omansa ja koettaa saada säilymään perjantaihin. Pikapakkaaminen, eväitä, Pringlespötköjä lapsille, vesipulloja, rahaa, passit, dieseliä, safarivaatteet, laturit ja tyhjät kännykät ja kamerat. Huh, lähtö keskustaan jossa yksi lisämatkustaja ja ryhmän laukut meidän autoon, sitten kohti Ruahaa. Etuauton katolla oli ryhmän isot matkalaukut, osa heistä oli lentämässä pois puiston kentältä. Laukut kiinnitettiin vielä alkumatkasta lisänarulla, se piti, vaikka välillä näin mielessäni lepattavia vaatteita ja matkalaukun kolahduksen tuulilasiimme. Kuoppaisella tiellä se oli täysin mahdollista hetkenä minä hyvänsä. Etuauton kuskina oli Tumainin matkailuopiskelija, hän ei ollut niitä kaikkein varovaisimpia miehiä, saimme huomata.

Perillä portilla meni tuhottomasti aikaa, kaikille eri paperit ja luvat, ugandalaiset pääsivät tansanialaisten hinnalla, joku maksoi itse, minä ja lapset vielä omana lappunaan kun olimme ryhmän ulkopuoliset. Lupalomakkeeseen kirjoitettiin jokaisen dollarisetelin järjestysnumerotkin!

Perillä Ruaha River Lodgessa olimme pyörtyä upeasta maisemasta ja mökin hienoudesta. Kylpyhuone oli isompi kuin meidän Suomen keittiö, kaunis afrikkalainen sisustus, joki kahden metrin päässä kuistista. Ravintolasta huoneeseen pääsi maasaimiesten saattamana, puistohotellissa ei voi kävellä yksin pimeällä kissapetojen takia. Yöuni oli vähän levotonta, hipot röhkivät joessa, sirkat sirittivät ja muutenkin savannin äänet herättivät muutaman kerran. Elämys jatkui aamulla, joen pintaa liiti 9 kattohaikaraa siipiään räpyttämättä ja me söimme aamupalaa.

Päivällä teimme safarikierroksen Foxien vihreällä avojeepillä. Vaikka olimme toisella reissullamme, ei mikään ollut tylsää toistoa. Elefantit olivat menneet vuorille kun vettä sai nyt muualtakin kuin joesta. Näimme ison pahkasikaryhmän, kirahveja ja lopulta pitkän etsimisen jälkeen 11 leijonaa piilottelemasta puron uomasta apinanleipäpuun takaa. Olivat nälkäisiä ja odottelivat piilossa ruokaa saapuvaksi paikalle. Yksi leijonista makoili jalat pystyssä vasten apinananleipäpuuta, rentoa menoa! Sen hetken meluisa ja naureskelevainen ryhmämme oli hiiren hiljaa.

Iltapäivällä teimme toisen kierroksen omilla autoillamme ja melkein törmäsimme viimeisenä puistoon jääneeseen äitinorsuun. Mukana oli pieni poikanen ja kaksi isompaa lasta. Pysäytimme auton etummaisen auton perään. Hetken kuluttua äitinorsu alkoi hermostua muutaman metrin päässä olevista autoista ja alkoi höristellä korvillaan. Etukuski ei älynnyt tilannetta ja siellä vaan kuvailtiin salamalla. Norsu tuli kohti meidän autoamme ja vasta nyt etuauto lähti eteenpäin. Meidän "luotettavamme" ei käynnistynytkään ja Tomille kohosi hiki otsalle. Kolmen yrityksen jälkeen moottori käynnistyi ja pääsimme matkaan huomataksemme että tie oli umpiperä. Ei kun takaisin. Norsut olivat tiellä natustelemassa puusta lehtiä ja me emme sammuttaneet moottoria. Vartin odottelun jälkeen norsut jatkoivat matkaa alarinteeseen, helpotus meille.

Kolmantena päivänä aamusafari oli ollut lähes vesiperä, sillä aikaa minä ja Sanni köllöttelimme rantaravintolan nahkasohvilla. Lueskelimme, torkuimme, katselimme eläimiä, sinisiä liskoja, hippoja, haikaroita ja kolibreja eväämme liikuttamatta. Ihana aamupäivä!

Kotimatka alkoi mustan pilven roikkuessa vuoren rinteessä. Salamointia ja jyrinää. Etukuski valitsi sateen välttämiseksi pohjoisen kautta vievän tien jonka nimi oli Neverending Road. Ajoimme puoli tuntia isoja lätäköitä viistäen ja tulimme sillalle, jonka eteen oli kasattu risuja. Nuoli kiertotiestä vei kivikkoiseen jokeen jossa virtasi vauhdikkaasti yli metri vettä. Kuski koukkasi ja painoi kaasua, risujen yli sillalle! Päättelimme että silta kestää meidätkin kun painavampi auto oli päässyt yli. Terässillan kantena oli irtolankkuja. Järkytys tuli vasta jälkeenpäin, aivoilla kesti muutaman minuutin verran tajuta mitä oli tapahtunut...

Kun tulimme Iringan keskustaan huokasimme Tomin kanssa yhtä aikaa: "Aah, kotona."

Ötököitä, muttei possuja

Olemme huolestuneina kuunnelleet uutisia sikainfluenssan jylläämisestä suomalaisissa, ystävissä ja perheissä. Toivottavasti selviätte pahimman yli ja mieluiten vältytte kokonaan taudilta! Täällä Afrikassa ei sikainfluenssasta ole ilmeisesti mitään havaintoja, kukaan ei ole sairastunut, ehkei virus ole rantautunut Tansaniaan ollenkaan. Täkäläiset ovat vastustuskykyistä sakkia, mitkään flunssat ja kiertolaiset eivät heitä vaivaa. Oikein ihmetyttää meikäläisten valkolaisten alttius napata kaikki pöpöt jotka vastaan leijailevat.

Vuodenaika vaihtui, sadekausi alkoi. Komeaa sadetta saadaan 1-2 tuntia päivittäin. Sateen tuloaika ei ole ollut kovin vakiintunut ainakaan vielä, ensin satoi aamulla, sitten iltapäivällä. Tämänpäiväinen sade salamointeineen yllätti meidät kaikki. Mitkään rännit eivät riittäneet, ja tietysti uhkarohkeimman perheenjäsenemme Veikon sateenvarjoseikkailu päättyi housujen lahkeiden kastumiseen puolireiteen saakka. Vettä tuli tuulen painamana etuovesta sisään ja me partioime Tomin kanssa rätit kourassa ja torppasimme purot ennen mattoa, telkkaa ja sohvaryhmää. Sähköt katkesivat, kuten tavallista näillä kulmilla. Piha veti pehmeäksi ja ötökät ovat heränneet. Pihalla loikki komea sammakko, punainen selkä ja harmaa vatsapuoli, missähän sekin on kärvistellyt 5 kk? Laakson pohjalla virtaava puro täyttyi ja sen pauhu kuuluu kovana. Nyt pihalta näkee missä vesi menee ja syövyttää, Seleman paikkasi jo perjantaina ajotien pohjan, muutamat daaliat ja papaijapuun taimi pitää huomenna siirtää pois pahimman virran keskeltä.

Tämä viikonloppu meni vaan makoillessa ja oleillessa. Sanni teki näytelmäesityksiä, Veikko heilui viidakkoveitsensä kanssa pätkimässä keppejä ja me aikuiset lueskelimme, kokkasimme ja odottelimme milloin sähköä, milloin nettiä ja milloin vettä. Isäinpäivän kunniaksi suunnittelimme tulevia aikoja, haaveilmme reissuista Tansanian kansallispuistoihin ja suunnittelimme aikataulujamme. Suihkuun pääsy on ollut viime viikolla niin hankalaa, että päätimme sännätä suihkuun heti jos on vesi ja sähkö yhtä aikaa talossa. Oli hetki mikä hyvänsä. Ilmeni, että sähköä varten tarvittavat altaat ovatkin olleet koko ajan täynnä vettä, sähkökatkoksien syy on ollut turbiinien vaihtotyö, ja katkosten jatkumisen syy tietenkin se että homma meni jotenkin pieleen.

Iltaisin jahdataan siivekkäitä ja mönkiviä ötököitä ennen nukkumaan menoa. Niitä nyt riittää, talon ulkoseinien yövalojen ympärillä lepattelee sankat pilvet termiittejä ja isompia lentäviä. Ne pudottavat siipensä ja loisteputkien alla on aamulla siipiä kasoissa. Hyvä että X-pel Household Spray -tujaus pudottaa sisälle ujuttautuneet sankarit alas ja me ihmiset saamme rauhaisat unet.

Aah, riisiä

Kokeilkaapa meidän vakiolounasta:

Keitä kattilassa riisiä, lisää keitinveteen
0,5 tl suolaa
0,5 dl öljyä

Lisäke:
2 tomaattia pilkottuna
0,5 sipulia silppuna
4 dl kaaliraastetta
2 valkosipulinkynttä
hippu suolaa
haudutetaan kypsäksi 0,5 dl öljyssä

Kaali vaihdetaan seuraavana päivänä herneisiin, sitten herneenpalkosilppuun, seuraavaksi ranskalaisiin papuihin ja sitten porkkanasuikaleisiin.

Tämä on meidän kaikkien herkkuruokaa, Maria valmistaa ruuan erityisen hyvin ja minäkin olen onnistunut. Ruokalajin nimeä en tiedä, Maria sanoo vain että tekee wali (=keitetty riisi). Herkullisuuden salaisuus on se, että täällä riisi on todella hyvää, voisimme syödä sitä aamusta iltaan. Kaksi tomaattia riittää värittämään ruuan kunnolla punaiseksi, sipuli on erinomaisen herkkua ja maustaa voimakkaasti. Öljyn määrää unohtamatta...

Koti-ikävää?

Katselimme aamulla seitsemältä Tiehallinnon kelikameraa Pakilasta. Siinä pimeässä erotti taustalla Torpparinmäen, autoja meni jonona ja maassa oli sentti - kaksi lunta. Siellä se koti, kotimaa ja maisema olivat.

Kuvia kotoa ja kaukaa

Toiveikkaat lähdössä safarille



Joenpohjaa koluamassa - asiantuntevaa porukkaa




Lähikontaktissa teinin kanssa




Niin pistävä katse että ... pari sydämen iskua jäi väliin ... meiltä



Iringan jakarandaloistoa kestää koko lokakuun



Nyereren pyhänä tehtiin kuuma kävelyretki



Polttopuita löytyi sittenkin



Tuolla taustalla yksi taloista on meidän - mutta missä?



Uusi ja vanha kohtaavat piha-aidan takana - Tumainin yliopisto ja ammu



Tämä vieras tuli sisään ilman avaimia - illan invaasio alkaa klo 18



Heinät katoksen rakentamista varten tulivat paikallisella tavarataksilla, mukana myös lapsityövoimaa. Taustalla itse tekijät, babu ja vaaleanpunaisiin pukeutunut matalaääninen miekkonen.



Valmis kibanda, poseeraus Marian kanssa



Ihania ystäviä katsomassa mzunguja




Iltatunnelma pyykkinarulle päin





Pilviä, tuulta ja yötä

Tomi Iringan yliopistolla

Ruokailusta

Ensimmäisen päivän aika haluan tietää miten tee- tai kahvitaukoja vietetään ja menen paikallisen kaverin kanssa yliopiston kahvilaan. Hän kysyy ystävällisesti haluanko teetä vai kahvia. Valitsen teetä ja kaadan itse teetä kuppiini, minkä jälkeen haluan sokeria teeheni enkä näe kuin yhden lusikan, joka on sokerikupissa. Kyselen asiaa kahvilan pitäjältä ja hän katselee ympärilleen eikä myöskään näytä löytävän muita lusikoita. No, tyydyn tilanteeseen ja menen lähellä olevaan pöytään, josta näen miten kaikki jälkeeni tulevat käyttävät sitä ainoaa lusikkaa sekoittaessaan sokeria juomaansa; olinpa minä kömpelö kun en ymmärtänyt tätä.

Harmikseni minulla ei ollut mukana sopivaa rahaa, jolla olisi saanut teen lisäksi 150 Tsh arvoisen munkin. Minulla oli vain 10 000 Tsh uunituoreita seteleitä automaatista, eikä kahvilan pitäjä suostunut ottamaan rahojani vastaan. No, pöydässä istuessani työkaveri kysyy haluanko syödä munan ja kun en oikein osaa kieltäytyä päädyn syömään yhden keitetyn munani paljain käsin sokerittoman teen kera. Outo yhdistelmä mutta ihan toimiva. Ilmeisesti työkaverini syö tavallisesti kaksi munaa kahvitunnilla. Myöhemmin huomaan että ihmiset ostavat yleisesti noin 500 Tsh:llä syötävää ja antavat pienen tipin kahvilan pitäjälle esimerkiksi valitsemalla munan (300 Tsh) ja munkin (150 Tsh), jolloin juoman hinnaksi jää 50 Tsh. 2000 Tsh on noin 1 euro joten halpaahan kaikki on.

Ensimmäisellä ruokatunnilla pitäisi osata valita syökö riisiä, perunaa vai spagettia, ja ottaako lisukkeeksi vihanneksia, lihaa vai kalaa, Valitsen kalan ja petyn pahemman kerran: kala on ulkoisesti iso mutta syötävää siinä ei ole juuri ollenkaan. Muutenkin ruoka tuntuu oudolta sekavalta mössöltä, ja ihmeekseni ihmiset tosiaan myös syövät sitä sillä tyylillä eli kaikki vaan sekaisin ja lusikalla suuhun. Täällä ei näytä olevan oikein selkeää ruokakulttuuria, mutta hyvin täällä napansa saa täyteen.

Ensimmäisen viikon ihmettelen miksi minulla on jatkuvasti mahaongelma, mutta sitten homma selkenee: juon jatkuvasti kahvilan teetä jota tuskin on keitetty lääkärimme vaatimaa viittä minuuttia bakteerien ja virusten tappamiseksi (Iringa on 1600 metriä merenpinnan yläpuolella). No toisaalta sen viikon jälkeen vatsani on tottunut paikalliseen bakteerikantaan ja huolia ei ole ollut.

Tällä viikolla palkkani selvisi vihdoinkin. Yllätyksekseni sain 20 prosenttia lisää palkkaa asumiskulujen takia sekä perhelisää 30 prosenttia, koska mukanani on vaimo ja lapsia! Tässä olisi kunnon idea VPJ:n sisällöksi. Ensimmäisen kerran elämässäni tienaan miljoonia kuukaudessa, toki euroissa reilusti alle kaksi tuhatta.

Opetuksesta ja opiskelijoista

Ensimmäisen opetustunnin aiheena olen minä itse. Olen saanut opastuksen että ensin kerrotaan kaikki omat saavutukset ja vasta sitten aloitetaan varsinaiset luennot; tällä tavoin saa kuulemma opiskelijat hyvin mukaan. No, esittelen ensimmäisen tunnin ansiolistaani ja tarkkaavaisesti näyttävät kuuntelevan. Homma lähtee luistamaan mukavasti, kieli tietysti kaipaa vähän taivuttelua mutta taas muistan kummasti ihmeellisiä sanoja ja sanontoja joita en oikein osaa edes kääntää. Joskus puhuessani ajattelen yhtä hitaasti kuin puhun ja silloin tulee käytettyä paljon passiivia ja hankalia lauserakenteita. Tämä korjaantuu tietysti toistamalla sama ajatus toisella kerralla suoraviivaisesti.

Jokainen tunti on mukava aloittaa kun oppilaat muodostavat pulpetti- ja tuolirivinsä mahdollisimman lähelle minua! Kysymyksiä ei tule hirveä paljon, mutta selvästi sellaisia että opetustani on seurattu. Sikäli tuntuu ihmeelliseltä verrattuna Suomeen että täällä oppilaat kunnioittavat opettajaa ja hänen kokemustaan. Suomessa oppilaat lähinnä yrittävät keksiä kaiken mahdollisen, jolla voisi arvostella opettajaa ja sitten laitetaan tämä roska anonyymipalautteeseen. Seuraavan kerran kun luennoin Suomessa käytän ensimmäisen tunnin omien saavutusteni esittelyyn, miltähän opiskelijoiden naamat näyttävät...

Koulutusohjelmassa opiskellaan korkeintaan kolme vuotta eli luonnontieteiden kandidaatin tutkintoon (B.Sc.). Jokaisella vuosikurssilla, joilla on noin 30 opiskelijaa, on oma edustaja joka edustaa vuosikurssia erilaisissa kokouksissa. Ensimmäisellä ja toisella vuosikurssilla on peräti kaksi edustajaa molemmilla, koska molempia sukupuolia haluttiin tehtävään. Selvästi huomaa että koulutusohjelman maksullisuus lisää opiskelijoiden halua osallistua laitosta ohjaavaan keskusteluun: he todellakin vaativat että laitoksen opetus on korkeatasoista ja takeena tästä he pitävät tutkintoja ja kokemusta. Ensimmäisen vuosikurssin opiskelijat eivät vielä tuo omia mielipiteitään kovinkaan painokkaasti esille, mutta kolmannen vuosikurssin opiskelijat sanovat päin naamaa jos eivät pidä jotain asiaa hyvänä. Pidän paljon tästä tilanteesta. Meillä on ollut tähän mennessä muutama kokous joissa kolmannen vuoden opiskelijat ovat selkeästi ilmaisseet negatiivisen kantansa joitakin opettajia ja ylläpitohenkilöitä kohtaan. Tämän perusteella on pohdittu miten ongelmat ratkaistaan ja on päädytty kyselemään pätevämpää henkilökuntaa muualta paikallisten avuksi. Mielenkiintoista toimintaa, jos minullakin palaisi tähän opiskeluun noin miljoona Tansanian shillinkiä, niin kyllä minä olisin vaativa.

Toisaalta vaatimus opettajia kohtaan ei ole kohtuuton kun samalla opiskelijat ovat valmiit tekemään hartiavoimin töitä kaikki päivät viikonloput mukaan lukien. On helppo antaa luettavaa ja ohjelmointiharjoituksia viikonlopputehtäväksi kun voi olettaa että seuraavalla luennolla kaikki ovat tehneet kaikki tehtävät. Kannustan heitä ryhmätyöhön mutta samalla kerron painokkaasti että kokeessa jokainen on kuitenkin omillaan ja siksi ryhmätyöskentelyssä jokaisen täytyy huolehtia omasta ymmärryksestään ja osaamisestaan. Tähän mennessä kukaan ei ole paljon kysellyt harjoitustehtävien vastauksia, toisaalta hommat ovat olleet aika yksinkertaisia.

Ohjaan luonnontieteiden kandidaattitutkielmia ja sen takia lähdin kirjastoon katsomaan olisiko siellä sopivia esimerkkitutkielmia oppilaiden luettavaksi. Oli todella yllättynyt löytämistäni tutkielmista: kaikki luonnontieteen kandityöt olivat yhtä pitkiä kuin suomalaiset maisterintutkielmat ja hyvin perusteellisesti tehtyjä soveltavan tieteen esimerkillisiä tutkielmia. Tietyssä mielessä tutkielmat olivat ehkä samankaltaisia mutta niiden luettavuus ja käsittelyn taso olivat esimerkillisiä.

Vetämässäni koulutusohjelmassa tutkielmien tekeminen aloitetaan toisella vuosikurssilla, missä ensimmäisen lukukauden aikana määritellään aihe ja toisella lukukaudella tehdään kirjallisuuskatsaus. Kolmannen vuoden ensimmäisen lukukauden aikana tutustutaan kvalitatiivisiin ja kvantitatiivisiin menetelmiin ja samalla aloitetaan lopullisen tutkielman kirjoittaminen joka jatkuu viimeisellä lukukaudella huipentuen lopulliseen tutkielmaan. Kaikkiaan tutkielman tekemisestä saa 10 opintopistettä. Systeemi näyttää hienolta ja todella vakuuttavalta, toisaalta täällä alempi tutkinto on lopullinen päämäärä melkein kaikilla, aika harva jatkaa opiskelua maisteriksi. Saas nähdä saadaanko joitakin opiskelijoita täältä Suomeen kun kerroin että Suomessa ei ole opiskelumaksuja…


Dr. Tomi A. Pasanen
Visiting Professor
Head of B.Sc. Program in Information Technology
Tumaini University, Iringa University College
Iringa, Tanzania

Viihdytään

Kuukausi matkalla, lähdimme Suomesta 29.9.2009.

Nyt tuntuu olo ja elo oikein mukavalta. Asumisen asiat ovat asettuneet paikoilleen ja kohdilleen. Eilen saatiin täydennystä kodin kalustukseen. Täällä perhettä arvostetaan erityisesti. Kun kerroimme talon omistajalle Lottille että minun isäni ja äitini sekä Ella ovat tulossa joulukuussa, hän toi eilen Sannin huoneeseen parisängyn ja Veikon huoneeseen kerrossängyn. Sanni kellii omassa huoneessaan nyt kuin prinsessa ja Veikko omassaan kuin Tarzan, yläsängyssä tietenkin.

Tumaini peruutti joululoman, sen piti alkaa 11.12. nyt se alkaakin 24.12.09. Olimme aluksi huolissamme miten järjestelemme asiat joulukuussa. Darin lentokenttäreissuun menee 2-3 päivää tuloon ja lähtöön ja lisäksi on tarkoitus matkailla muutamia pieniä reissuja Sansibarilla ja Ruahassa. Sitten kuulimme että Tomin vapaa järjestyy ilman muuta koska appivanhemmat ovat tulossa vieraisille. Heidän vierailunsa on niin tärkeä tapahtuma että työt siirtyvät.

Pieniä kuulumisia

Tähan taloon sitten jäätiin. Teimme vuokrasopimuksen antiikkisine englanninkielisine lakiteksteineen viime lauantaina. Ja maksoimme kahden miljoonan vuokramme vuoden loppuun saakka. Toisen talon asia muuttui kiehkuraiseksi arvovaltakysymykseksi yliopistolla, ja päätimme vetäytyä sopasta takavasemmalle. Heti kun tuo sitoutuminen tänne Ngombeen / Tumainiin oli tehty, mua alkoi taas nyppiä totaalisesti tuo pihakivikko, pölyä, roskaa, tiilenpäitä. Tilannetta kärjisti sunnuntain grilli-ilta Katilla ja Jyrillä. Heidän ihana pihansa ja tunnelmallinen kibandansa lyhtyineen, kattauksineen ja ruokineen - ympärillä mango-, sitruuna-, persikkapuut ja kukat. Ilta oli mitä mainioin, lapset ja aikuiset viihtyivät!

Sitten maanantaina aamulla juttelimme täällä vakiintuneen tavan mukaan 6-7 (Veikon nimeämä "äidin ja Tomin aamusaarna") ja tajusimme, että me olemme tulleet tänne yksin ilman vahvan ja perinteikkään organisaation apua. Olemme järjestäneet kaiken tämän ilman kielikursseja tai muuta valmennusta tai kokemuksen tuomaa osaamista ja olemme pärjänneet valtavan hienosti. Sitten maanantaiaamuna kukkapenkkiin nousivat ensimmäiset punaiset amaryllikset. Iloa!

Jätteiden määrä on kauhea. Muovia on pitkin pokin tienvierillä vaikka mamat kuinka niitä koettavat polttaa. Minua alkoi harmittamaan veden ostaminen pulloissa kaupasta, siirryimme intialaiseen waterfilter -systeemiin. Hankimme Indianstreetiltä 9 l suodattimen jossa kiehutettu vesi valuu keraamisten kynttilöiden läpi alapönttöön ja muuttuu kirkkaaksi juomista varten. Tämä oli hyvä juttu ennen sadekautta, silloin tulee pöpökausi kuten suomessa syksyisin koulujen alettua.

Tomi työlupa-asiat ovat olleet suurta "viihdettä". Rouva Onneton Tunari Hallinnosta tuli hätääntyneenä torumaan Tomia viime viikolla, ettei hän voi työskennellä ilman lupaa! Miksei hän ole hankkinut lupaa ja viisumia?!? Voi Rva O.T.H, kysyimme teiltä kolmessa eri meilissä viime kesäkuussa mitä tietoja ja todistuksia tarvitaan viisumiin ja työlupaan, mutta te ette vastanneet yhteenkään. Näitä ajatuksia ei voinut vain ääneen lausua, ei täkäläisen käyttäytymiskoodin eikä Rouvan liikuttavan ymmärtämättömyyden vuoksi, hymyillen vaan Tomi-poika kuunteli ja lupasi auttaa mahdollisimman paljon asiaa. Sitten marssimme valokuvaan, jokaisesta 8 passikuvaa rajulla salamalla (säädetty mustaan ihoon). Näytimme kuvan mukaan kelmeiltä ja todella riutuneilta. Suomesta varasimme passikuvia mukaan, mutta että niitä tarvittiinkin kaikkiaan viisi per nassu. Sitten avioliittotodistus. No, Kati ja Jyri kirjoittivat vakuutuksen että he tuntevat meidät ja meidät on vihitty silloin ja silloin. Virallinen lähetysseuran leima ja kirjepaperi! Täällä tarvitaan paljon leimoja, ne ovat oikeita ja uskottavia. Sitten tarvitaan ehdottomasti lasten syntymätodistukset (edellinen paperi ja passit eivät kelvanneet siihen). Noh. Tomi kirjoitti selostuksen suomalaisen henkilötunnuksen sisällöstä ja siitä ettei moista todistusta enää anneta lasten syntyessä jne. jne. Soitto Helsingin maistraattiin, jossa rauhallinen henkilö selitteli pitkäpiimäisesti että tämä virkatodistus nyt maksaa 2 x 4,5€. Hän ei ymmärtänyt että hänen hidas selittelynsä puhelimessa maksoi jo enemmän kun tuo summa. Kun virkatodistusta ei saanut Suomesta sähköisenä (!) Rouva O.T.H. lähti ilman niitä kaikkien muiden todistusten kanssa tänään Dar-es-Salaamiin kahteen ministeriöön asiaa hoitamaan. Paperia oli iso nippu, kaikki passisivut kopioituna kaikilta, työsopimus, hienot laatimamme todistukset ym. Lisäksi hakemukset, neljä erilaista, verollinen ja halvempi, kallis ja verovapaa, molemmat kahtena kappaleena, en enää muista kumman sai äkkiä. Viisumit ovat voimassa vielä 2 kk, joten varmaan ehdimme saada paperit kuntoon ennen nykyisen päättymistä. Verollinen lupa on ilmainen, mutta verottomasta en tiedä paljonko siitä on pakko maksaa, tietysti tiskin alla. Meillä tilanne on siitä hyvä että verollinen lupa käy, sillä maksamme veroa Suomessa.

Yhteiskunnallista ja muuta sosiaalista

Ihmettelen ja ihastelen tervehtimisen tärkeyttä täällä ja ystävällistä asennetta tuntemattomia kohtaan. Ollaanko me sittenkään Suomessa ihan kaikessa maailman hienointa kansaa? Lasten suusta se totuus... lastenkin mielestä ihmiset ovat täällä kivoja. Ystävällisyys ei liity rahaan, ohikulkevat ihmiset tervehtivät yhtä lailla kuin torikauppiaat.

Täällä ihmiset koskevat toisiaan luontevasti ja enemmän kuin mihin me ollaan totuttu. Hauska näky oli Dar es Salaamin tiellä kun jouduimme nopeusvalvontatutkaan. Ystävällinen poliisi näytteli Tumainin kuskille lukemaa 96 ja pahoitteli hymyillen sen olevan liikaa. Vieressä käveli kaksi virkapukuista miespoliisia käsikädessä! Hienoa! Ja tässä maassa homoseksuaalisuus on rikos josta tuomitaan kuolemaan hirttämällä. Mies- ja naisparit kävelevät käsi kädessä, mutta avioparit eivät julkisesti hellittele tai pussaile.

Kaupunkilaisissa on aika vähän ihan köyhiä, enemmän näkee keskiluokkaa ja jonkin verran hyvin varakkaita, onhan Iringa yliopistokaupunki. Tomin opiskelijoilla on useilla paljon hienompi auto kuin meidän on. Ihmiset pukeutuvat hyvin, yliopistolla näkyy korkokenkiä, farkkuja, tyylikkäitä jakkuja, koruja ja pukuja ja naisilla suoristetut puolipitkät hiukset. Kaupungilla tavallinen kansa on perinteisempää, naisilla t-paidat ja kanga hameena ja turbaanina. Miehillä aina suoraat housut, nuorisolla farkut. Silmälasit olen nähnyt yhdellä tytöllä (imagolasit?).

Myöhästeleminen on täällä paha tapa. Meidän yövaksi ollaan saatu täsmälliseksi puuttumalla myöhästymiseen nakuttelemalla rannekelloa sormella ja sillä että Tomi päästää hänet aina pois täsmälleen 6:00. Jos oltaisiin lentokentällä lähdössä lennolle kaikki myöhästelijätkin olisivat varmasti ajoissa paikalla. Toisaalta myöhästymistä perustellaan suahilin erilaisella kellolla. Aikaa lasketaan auringon noususta kello kuudesta auringon laskuun kello kuuteen. Täällä klo 8:00 aamulla on suahiliksi klo 2:00. Tekosyitä kuitenkin enimmäkseen. Puutarhuri tietää tarkalleen milloin klo on yksi ja hänen työnsä vesiletkun varressa päättyy. Hänet saatiin täsmällisemmäksi myöhästymällä itse kerran kotiinlähdöstä puoli tuntia! Hänen kohdallaan mun on vaan vaikeaa olla ankara, hän on niin nauravainen ja valoisa heppu, etten raaski torua. Tulen aina niin hyvälle tuulelle kun hän perjantaina lähtee kotiin ja huutelee Siijuutumorou.

Mielikuva auringossa lorvailevista laiskoista ihmisistä Afrikassa on jotain outoa satua. Tuntuu että ihmiset ahkeroivat taukoamatta 6-6. Lauantaisin on yhtä vilkasta kuin arkipäivinä, sunnuntaisin vähän hiljaisempaa. Yliopistoväki tuntuu olevan töissä 10 - 12 h päivässä ja viikonloppuna kampuksella on täysi vilske. Naapurin isäntä jatkaa tiiliaitansa rakentamista sunnuntaina kuudelta aamulla ja rälläköi aina välillä. Sitä en oikein ole vielä tajunnut miksi asiat eivät etene? Miten ihmeessä noin kovalla touhuamisella asioiden hoituminen on silti usein takkuista? Odotan innolla tämän valaistuksen syntymistä!

Kuulin jutun puusepästä, jolta oli tilattu huonekaluja. Hän on ahkera ja Euroopassa aiemmin työskennellyt mies joka tekee kaunista jälkeä ja käyttää hyviä materiaaleja. No tilaus ei etene ja bisnekset menevät kuralle kun miehen isä neljän päivän bussimatkan päässä peräkylillä on sairastunut. Mies on vanhin poika ja hänen täytyy olla isänsä vuoteen ääressä sillä isä kuolee. Poika istui kolme kuukautta vuoteen ääressä, se on hänen velvollisuutensa. Isä ei ole kuollut vieläkään, poika koettaa käydä tekemässä töitään täällä Irigassa pari viikkoa ja matkustaa kotikyläänsä sitten taas kahdeksi viikoksi ja taas takaisin. Huonekalut eivät ole valmiita vielä.

Maria tekee tauotta töitä, jotenkin vakaan ekonomisesti sähläämättä tai kiirehtimättä ja joskus laulelee välillä vähän. Hän ei mökää eikä kailota ja on huumorintajuinen pienissä asioissa. Ihmeteltiin yhdessä miksi mama Miho myy kahden munan kokoisia kananmunia, mutta toinen kauppias vaan pieniä... Ja hän oikoo mun roikkuvaa alushametta kaupungilla! Jutustelu on yksisanaista kun kumpikin yhteinen kieli on muutamissa sanoissa. Hän opettaa mulle joka päivä yhden sanan kiswahilia: paka=kissa, mwalimu=opettaja, pole=osanottoni. Maria on pieni: Sannin kokoinen, ehkä minun ikäiseni. Kuitenkaan hän ei tunnu pieneltä, hän on jotenkin itseään arvostava persoona. Hän on varsin kokenut kodinhoitaja ja arvostetussa iässä, täällä naisten elinikäodote on vain 52 vuotta. Marian työrytmiin en paljon puutu, aamuisin hän ensin tiskaa aamiaisastiat, lakaisee ja pesee lattiat, pesee pyykit ja vie ne kuivumaan, sitten keittää lounasta ja syö itse. Iltapäivällä hän tekee jotain välihommaa: leipoo, mennään yhdessä torille tai hän pesee ikkunoita. Päivän päätteeksi hän silittää ulkona kuivatetut pyykit.

Sanni sanoo taas pari sanaa

Moikka!

Mä kerron nyt sellasia asioita, mitkä on erilaista kuin Suomessa.

Hanavettä ei voi juoda (pitää ostaa pullovettä) ja mistään hanasta ei tule kuumaa vettä. Ainoastaan suihkusta tulee kuumaa vettä. Keittiössäkään ei voi pestä astioita kuumalla vedellä, eikä tiskiharjalla. Pitää pestä kylmällä vedellä, ja pesusienellä.

Ovikelloa ei käytetä, tai niitä ei itseasiassa edes ole. Aina pitää koputtaa, paitsi meidän puutarhuri huutaa aina: "Helou sister!". Onneksi miedän ulko-ovi ei ole kovin paksu. Sen takia myös varmaan tällä on kalterit ovissa (ja ikkunoisssa myös).

Taulut ovat kaksi metriä korkealla. Täällä ei ole pesukoneita. Astianpesukonetta, eikä pyykinpesukonetta. Eikä myöskään pölynimuria.

Sitten tällä on yövartija, puutarhuri ja kotiapulainen. Polvet ei saa naisilla näkyä, aika outoa. Liikennevaloja ei ole Iringassa, mutta Dar es Salaamissa oli muutaman kerran. Sitten täällä on Prepaid-sähkö, eli se ostetaan, eikä tilata. Siinä ne sitten kait oli.

Veikon uusi raportti

Tänään torstaina tuli ruohokatos valmiiksi vaikka työmiehet aloitti sen vasta tiistaina. Se oli hienon näköistä työtä kun niillä oli työkaluina vaan pitkä veitsi, vasara, saha, narua ja nauloja. Mustakin olisi hienoa rakentaa sellainen.

Tänään aamulla me katottiin one oceanin sukelluskeskuksen sivuja ja koko perhe innostui paljon koska se on täynnä koralleja ja kaloja. Me ehkä mennään selaiselle sukellusreisulle mutta eihän sitä koskaan tiedä koska me ainakin haaveillaan siitä. Mutta sekin koittaa ehkä jouluna.

Ruahan riemuissa

Ne maisemat! Huikean kauniita värejä, harmaata, siniharmaata, okraa, sinisen sävyjä, punaista ja keltaista. Kuiva lehdetön kausi on upean karua. Ihmeellinen kombinaatio suomalaista talvea - lehdettömät puut - ja kesähellettä. Aurinko on oudossa paikassa, se porottaa suoraan päälaelta. Lauantaina kun me päästiin Ruahaan oli iltapäivällä +44 astetta. Kuumin pätsi missä olen koskaan ollut jos saunaa ei lasketa. Sitten sunnuntaina oli onneksi paljon viileämpi päivä. Matkalla pidettiin välillä päällä ilmastointia ja välillä ikkunoita auki. Sillä saatiin sisälämpötila tippumaan 10 astetta. Jos me ei oltu tarpeeksi nopeita tuulenpuuskan iskiessä saatiin todella maistaa Afrikkaa, hiekka narskui hampaissa ja auto on sisältä karseassa pölyssä.

Ruahaa on viime vuonna suurennettu ja se on nyt Tansanian suurin kansallispuisto, ja meidän onneksi se on melkein meidän takapihalla. No pientä liioittelua, mutta alamäkeen kohti Ruahaa matka kesti 2 h ja takaisin ylämäkeen Irinkan vuorelle matka oli kolmisen tuntia. Sellainen reisu täällä on aivan lyhyt (nyt alan ymmärtää lappalaisia). Ruaha on 600 m alempana kuin Irinka, siitä kuumemmat kelit johtuvat. Ruahassa on kaikki suuret pedot ja joitakin lajeja joita Serengetissä ei ole. Ainoastaan suippohuulisarvikuono on Ruahasta kadonnut. Suomesta matkoja tehdään helppopääsyisempään pohjoistansaniaan, sen kansallispuistoihin Ngorongoroon, Serengetiin ja Kilimanzarolle sillä vieressä on kansainvälinen lentokenttä. Ruaha on yhtä upea ja hulppean monipuolinen paikka, mutta kävijöitä on alle kymmenesosa noista suosikeista, sillä matka Ruahaan on tosi pitkä, lähin iso kenttä on Dar es Salaam. Me olimme yötä lodgessa ainokaisina vieraina, sisällä puistossa näimme muita autoja kerran tunnissa. Yksi mzunguryhmä oli krokotiilisuvannolla yhtä aikaa ja he olivat Suomesta! Ryhmänjohtaja oli hauska vanhempi herra "Aikukivaa", hän tiesi luonnosta aivan kaiken ja opasti ohessa meitäkin.

Huikeaa nähtävää oli niin paljon, että päässä muistipaikat täyttyi hetkessä. Välillä oli epätodellinen olo, kuin unessa, en tajunnut kunnolla mitä olen tekemässä tai missä olin. Se verran upeat maisemat, eläimet, ekapäivän kuumuus ja rytkyttävä kyyti sumensivat päätä. Tie on tosi kuoppainen ja kuskilta vaaditaan paljon. Meillä oli oppaana Marcuksen luottomies Nicolas, joka on ajanut meidän autolla Tansaniaa ristiin rastiin tänä kesänä. Hän tuntee auton ja puiston erinomaisesti ja on lisäksi rauhallinen kuski. Tansanialaiset eivät kaahaa! (Sillä autot ovat niin paskoja ettei niillä voi kaahata, ne leviävät ekaan monttuun.) Nicolas ajoi todella huolellisesti ja harkitsevasti.

Yöpaikka oli Sunset Mountain Lodgessa noin puolen tunnin matkan päässä puiston ulkopuolella. Ihana paikka! Silmänkantamattomiin harmaata lehdetöntä puustoa, vuoria siellä täällä ja kevyt kuuma tuuli. Sinne viedään vieraita kunhan tulette paikalle. Olkikattoinen lodge vuorenrinteessä, erinomisen siistiä todellakin. Leveät sängyt ja kohtelias palvelu "juuuuaaar wellkamm" jokaisen lauseen lopussa. Kokki teki herkkuruokaa, syötiin ulkona kolmen ruokalajin lounas, päivällinen ja tarjoiltu aamiainen. Eikä kukkaron pohja todellakaan alkanut paistaa. Henkilökunta tuli saattamaan meidät autoon saakka ja kätteli kaksin käsin.

Puistossa mentiin ensin hippoaltaalle, siellä virtahevot köllöttelivät vedessä, vain selkä ja pää näkyivät pinnalla, kun katseltiin niitä turvasta sillalta. Nicolas kertoi että virtahepo voi sukeltaa 10 minuuttia ja näkee veden alla 50 metriä. Ei tehnyt mieli uimaan sillä siellä täällä hippojen seassa näkyi kelluvia kaarnoja jotka olivatkin krokotiileja. Seuraavaksi ajeltiin hiekkateitä Ruahajoen rantaa pitkin, joki oli melkein kuiva, välillä pieni noro kiilteli jossain kaukaisuudessa. Vastaan tuli reippasti palanut englantia puhuva pariskunta valkoisella autolla je kertoivat vähän matkan päässä olevan leijonia. Oli niin hauskaa nähdä kuinka tohkeissaan hekin olivat ja jaksoivat opastaa meitä oikeaan suuntaan. Pian löydettiin puun katveesta väsynyt leijona. Keltainen ja okran värinen maa, se on leijonan osa! Jokiuomaa ravasi nuori vaalea naaras ja perässä toinen. Ajeltiin hiljaksiin eteenpäin ja löydetiin ruokapaikka, kirahvin raadolla olivat jo seuraavan ruokavuoron jäsenet, marabouhaikaroita ja korppikotkia.

Ruahassa on todella paljon eläimiä, joka paikassa viattomina pällisteliviä ja herkästi loikkivia impaloita, päänkokoisia höttökakkaroita pudottelevia elefantteija poikasineen, kirahveja, seeproja, helmikanoja ja akasiatokoja. Harvakseltaan vesipuhveleita, arkoja strutseja ja erittäin komeita ja isosarvisia isokuduja. Isokuduja on vain Ruahassa, nimikkoeläin nääs. Aina kun Nicolas sanoi "let's find something special" tiesimme, että nyt etsitään savannin kuningasta simbaa. Illansuussa meitä onnisti, näimme leopardin. Se nousi samantien makuulta, melkein kyllästynyt tuhahdus kuului autolle asti kun se lähti hiippailemaan pois päin. Se oli vain vähän isompi meidän Manua, mutta häntä oli pitkä ja kaunis! You were lucky! -sanoivat.

Seuraavan aamun aikainen herätys kannatti, oltiin liikkeellä jo seitsemältä ja lämpötila oli sopiva, alle 30. Päivän aikana päästiin lähikontaktiin teini-ikäisen norsun kanssa. Se pörhisteli vaan kahden metrin päässä meistä, oli hieno hetki. Tunnustan, pulssi nousi siinä vaiheessa kun se lopulta huomasi meidät ja alkoi törisemään kovasti. Mami oli uuden poikasen kanssa takaryteikössä. Opaskin innostui ottamaan valokuvia kun lopulta läysimme ison leijonalauman rantapuiden alta ja ajoimme lauman keskelle. Kolmella suunnalla oli lepäileviä ja käppäileviä leijonia aivan auton vieressä. Leijonan katse on ihmeellinen, hereillä, kiinnostumaton mutta pistävän valpas. Huh! Se minuutti tuntui pitkältä ajalta.

Koko automatkan ainakin me aikuiset ihailimme maisemia ja värejä. Apinanleipäpuita, makkarapuita ja sateenvarjoakaasioita. Savannilla on kaikkialla pensaita ja puita ja paljon kuivaa ruohoa. Siellä täällä kaukaisuudessa vihreä raita palmuja jos joen uomassa oli kuitenkin muutama pisara jäljellä.

Minnan lempieläin Ruahassa: kirahvi
Sannin lempieläin Ruahassa: kirahvi
Veikon lempieläin Ruahassa: nuori urosleijona
Tomin lempieläin Ruahassa: kirahvi

Tomi raportoi Tumainilta nro 1

Viime viikon alussa luulin, että viereisessä isossa juhlasalissa on uskonnollinen kokous kun vanhat arvokkaat herrat alkoivat laulaa uskonnollisia lauluja aamulla kello 8. Oli pakko sulkea oman työhuoneen ovi. Jälkeenpäin huomasin että kaikki yliopistomme rehtorit olivat siellä mukana, ja kuulin myös että erilaiset rehtoreiden kokoukset kestäisivät koko viikon, Huh. Tumainin yliopistolla on todellakin uskonnolliset perusteet.

Ensimmäinen varsinainen opetusviikko (alkaen 12.10) on aika katkonainen: keskiviikkona on pyhäpäivä ja torstaina ja perjantaina valmistaudutaan viikonlopun valmistujaisjuhliin. Lisäksi tunneille tulevien opiskelijoiden määrä on hyvin pieni noin kymmenen, kun koko luokassa on 27 opiskelijaa. No esittelin paikalle tulijoille itseni ja taustani sekä ajatuksia heidän tutkinnoistaan ja asennoitumisestani täällä työskentelyyn. En ole auttamassa kehitysmaita vaan ihan ammatillisesti tekemässä täällä työtä.

Kursseina minulla on vanhat tutut: Java-ohjelmointi (Programmin II) ja Ohjelmointiprojekti (Programming Project). Työ on siis sisällöllisesti helppoa, kunhan vaan saan tuntuman siitä mitä opiskelijat osaavat. Lisäksi ohjaan kandidaattiotutkielmia sekä toiselle että kolmannelle vuosikurssille. Ei siis mitään ihmeellistä, hyvä näin, koska tämän lisäksi olen vastuussa koulutusohjelmasta ja käytännöt ovat uusia. Lisäksi joulukuussa Tumainille saapuu suomalainen opettajaksi opiskeleva harjoittelija, jonka tehtävien organisoinnissa minulle on varmaankin paljon hommaa.

Vielä en ole kunnolla päässyt tutustumaan mitä tieteellisiä raportteja on kirjoitettu paikallisesta koulutuksesta. Jännittävää lukea mitä ihmiset ajattelevat ja miten ajatukset heijastavat todellisuutta.

Täytyy myöntää että kun kuumuutta on tarpeeksi niin kyllä yliopiston pihalla ja parkkipaikalla tulee käveltyä aika rauhallisesti hikoontumistä vältellen. Kun maanantaina oltiin puolen tunnin matkan päässä kodista maatilalla ja lämpömittari näytti vain 24 astetta lämmintä niin tuntui todella kylmältä.

Pari kuvaa

Lapset nauttivat karkkipäivästä. Sokeriruoko on mehukasta!



Tämä tie vie taloltamme Tumainin yliopistolle - Tomin työmatka kulkee tästä

Talokuvia

Tontti on aika iso. Huomaa kotimme jätehuolto etuvasemmalla oleva kiven takana!



Näkymä jakarandan alta yliopistolle



Olohuone on aika kiva ja valoisa



Etuovella

Tulomatkalla Mikumin kansallispuistossa

Roskia tonkimassa



Söpöjä!




Norsut olivat aika pieniä

Sanni sanoo pari sanaa

Se on ärsyttävää, kun jotkut tulee kerjäämään ruokaa tai rahaa. Ei niitä kyllä Iringassa ole hirveästi, mutta Dar es Salaamissa on. Aika monet lapset vilkuttaa mulle ja Veikolle ja se on kivaa!
Mä ja äiti käytiin Joogassa ja kokeilen ratsastamista Pihlan kanssa. Kivaa kun Kaislilta ja Pihlalta voi lainata joitain dvd:itä!

Tylsää kun ulkona ei olla oltu kauheasti, koska omassa pihassa ei voi tehdä mitään.
Aloitin Epäilyksen lukemisen kun oltiin täällä perillä ja kohta se on jo luettu. Meillä on täällä upporasvakeitin ja me ollaan tehty sillä pari kertaa ranskanperunoita. Täällä on ihan hyvää ruokaa, onneksi ei ole tarvinnut syödä vielä mitään toukkia, heinäsirkkoja, yms. :D

Veikon raportti

Me saatiin omat huoneet koska on kivempaa että on edes joku paikka missä voi tehdä omia juttuja rauhassa. Minun huoneessa on kaksi sänkyä ja maalamaton kivi lattia. Huoneen katossa on hyttysverkot minkä alle mennään nukkumaan.

Eilen illalla me nähtiin kun semmoinen vuori paloi se näkyi hyvin koska oli pimeää. Myös tähdet näkyi tosi kirkkaasti.

Tänään me käytiin torilla ostamassa perunoita ananasta ja banaaneja sitä ennen me käytiin ruoka kaupassa. Sieltä sai paljon sellaista mitä saa suomestakin.

Täällä on tosi kivaa mutta sekin olisi kivaa jos suomessa olisi lunta vielä kun me tullaan koska pääsisi pulkka mäkeen laskemaan stiigalla pulkalla ja minareilla

Mama Tansaniassa

Alan ikävä kyllä tottua taloomme. Toista taloa menemme katsomaan ”soon”, joten edelleen tavaramme ovat pääosin matkalaukuissa, vaatteet ainakin. Pihan puute on tylsää, mutta en tiedä kuinka paljon olisimme pihalla, jos sellainen kunnollinen olisi. Sää on joka päivä ihan samanlainen: aamulla ihanan kuulasta ja pilvetöntä, hyvin viileää. Mittaria meillä ei ole, mutta luulen aamulla lämpötilan olevan ehkä 20 astetta. Puoleen päivään asti kuumenee kovasti noin kolmeen kymmeneen asteeseen. Kolmen maissa alkaa tuulla. Nyt kello on kolme ja tuulee niin paljon, että juuri pesty tukkani kuivui muutamassa minuutissa. Pimeä tulee 18:30 ja sen jälkeen tuuli yltyy noin kymmeneen saakka illalla. Ikkunaverhot lepattavat suljettujen ikkunoiden edessä kunnes hiljenee.

Olemme solahtaneet nopeasti täkäläiseen arkirytmiin. Keräämme kello 6 kun ulkoa alkaa kuulua cocoliko – cocoliko viiden sekunnin välein. Tontin ympärillä kiertelee vajaat kymmenen kukkoa ja he hoitavat tehtävänsä kellontarkasti. Kiekuminen loppuu seitsemään mennessä. Sitten alkaa kuulua kellon kalkatusta kun vuohipaimenpoika vie laumaansa vuorille päin. Pitkäpartainen pukki on tosi iso ja painava, muutama pieni sarvekas emo ja paljon pieniä kilejä, valkoisia, harmaita ja ruskeita. Tomi menee heti kuudelta päästämään yövartijan pois, hän raportoi takaportaillamme wookitookiin ja täyttelee tuntilappuja. Aluksi luulimme että Yumanje puhuisi englantia, mutta osoittautui ettei sittenkään paria sanaa enempää. Nuori poika hänkin on, niin kuin suurin osa täällä. Toissa iltana hän myöhästyi puolituntia ja näin hänen tulevan ja menevän seisomaan jakarandan taakse vähän piiloon. Lotti oli juuri silloin meillä, ja hän odotutti poikaa puoli tuntia lisää aidan takana. Sitten Lotti meni torumaan. Poika pimahti ja huuteli että hän tuli ajoissa mutta kukaan ei aukaissut porttia. Lotti kertoi, että mama näki! Kurinpalautus auttoi, eilen hän myöhästyi vain 5 min.


Ensimmäinen oma kauppareissuni oli aika jännittävä. Patrol-automme vietiin aamulla huoltoon kahdeksi tunniksi käynnistymisvaikeuksien vuoksi. Kolmelta sitä ei ollut vielä kuulunut takaisin. Ruoka ja juomavesi alkoivat loppumaan kokonaan ja kahdelta Tomi pyysi Lottia selittämään talomme sijainnin tutulle taksikuskille. Tunnin odottelun jälkeen hän sitten tulikin ja lähdin Marian kanssa kauppaan Iringan keskustaan. En olisi ensimmäisenä ajatellut kuskia luottomieheksi, sillä silmät verestivät ja katse oli pälyilevä. Tansanialaiset tuntuvat useimmiten katsovan reilusti silmiin ja ovat tosi ystävällisiä, kaikki hullut ja katupojatkin. Kuskin autossa ei ollut sivuikkunaa etuistuimen vieressä, ovea ei saanut sisäpuolelta auki, turvavöitä ei tietenkään missään ja muutenkin kunto oli niin ja näin, sillä töyssyt piti ylittää todella hitaasti. Mutta olihan autossa kuitenkin nahkapenkit! Kuski osoittautui kuitenkin hyvän maineensa veroiseksi, ajoi rauhallisesti ja palautti meidät kotiin ehjinä.


Torilta ostimme perunoita, tomaattia, riisiä, valkosipulia, banaania ja ananasta. Ensimmäinen nanasi maistui aivan taivaallisen hyvältä! Tinkimistä ei paljon tarvinnut tehdä, Maria hoiti sen ja kauppiaat tuntuivat tuntevan hänet. Hinnat olivat kohdallaan, kukaan ei pyytänyt tomaateista viittätuhatta niin kuin ekana päivänä. Sitten menimme Mama Mihon supermarketiin, siellä oli kokonainen pakastinarkku täynnä pekonia! Kauppa on tosi pieni, makuuhuoneen kokoinen, ja hyllyt ovat korkeat kattoon saakka. Kaikkea löytyy ja poikaa kiipeää portaita ylös hakemaan tavarat. Paksu mama Jimo Miha on tarkka ja ystävällinen, hän ei myy, jos joku päivämäärä on mennyt vaikkapa umpeen. Poika kantaa ostokset autoon asti ja hinnat ovat edulliset. Muut kauppiaat ovat varmoja, että mama Miho laittaa mzungujen jauhoihin jotain lumousainetta, sillä miksi muuten kaikki valkoiset kävisivät hänen kaupassaan?!

Netti ei toimi vieläkään. Maanantaina kaapelimiehet tulivat pystyttämään pylvään portillemme ja vetivät johdon talolle asti, mutta sitten he sanoivat menevänsä lounaalle tventiminits. Se tuntuu olevan vakiolause täällä. Lotti on ihan hermona sillä, nyt on torstai ja lounas ei ole päättynyt vielä. Lotti on tosi ahkera ja talon omistajana hän aina on aika optimistinen aikataulujen suhteen - hän tuntuu pettyvän maanmiestensä toimintaan enemmän kuin me. Tomin työhuoneella Tumainilla netti on ollut kunnossa eilisestä lähtien. Perjantaina koetamme skypeä sieltä Ellalle. Yhteys on tosi hidas ja kuvaa tuskin pystyy välittämään.

Eilen oli taas illalla sähköt poissa. Ruahanjoki on kuivunut ja sähkölaitoksen turbiinit pyörivät heikosti. Iringaan on perustettu vuorosysteemi, alueet vuorollaan ovat illan ilman sähköä. Meidän vuoro oli eilen. Jokin listakin on kuulemma tehty, että voisimme varautua etukäteen mitkä illat ovat meidän sähköttömiä iltojamme. Tumainille ostettiin kolme vuotta sitten yhtä pahan kuivan kauden aikana generaattori ja niin Tumaini loisti purolaakson toisella puolella kauniisti tänne pimeyteen. Eteläpuolella olevalla kukkulalla oli illalla maastopalo ja kukkulan rinne oli isolta alalta liekeissä, savun haju tuli pihalle asti kun kävimme ihailemassa linnunrataa. Tähtitaivas on erilainen täällä päiväntasaajan eteläpuolella, en hahmottanut sieltä yhtään tähdistöä vielä.

Tänä aamuna tuli Lottin palkkaama puutarhuri – jälleen nuori ja luotettava poika – Seleman. Hän koettaa saada eloa pihakivikkoon ja työskentelee neljä tuntia päivässä. Seleman on samalla meidän päivävartija. Kun ruoho saadaan kerättyä, pihaamme pystytetään kuivasta ruohosta tehty oleskelukatos pihapöydän varjoksi ja samalla ruoholla päällystetään näkösuojaksi etuoven edessä oleva kanaverkkoaita. Lotti ahkeroi kovasti, että saisi kaiken talossa kuntoon. Sadekausi tekee kuulemma pihalle ihmeitä hetkessä, alarinteen laihasta purostakin tulee sitten kova virta, josta pääsee yli vain uimalla. Ihme kyllä tansanialaiset täällä eivät osaa uida vaikka puolet vuodesta vettä on yllin kyllin.

Pieninä palasina totuttelua

Kaupungilla kävimme ensimmäisenä päivänä lounaalla paikallisessa pikaruokalassa – nimeltään Hasty Tasty Too. Siellä ymmärrettiin ja puhuttiinkin englantia. Tilasimme kana-liha-muna-gombot eli burgerit ja tietysti paikallista perusvettä cocacolaa. Saimme ruuat jo 30 min odottelun jälkeen!

Kaikissa ruokailupaikoissa kuten myös meidän ruokailuhuoneessamme on nurkassa pieni hana ja vesiallas, jossa pestään kädet ennen ateriaa. Kana on täällä vapaana juossutta pitkäjalkaista ja kauan muninutta mallia. Ja se maistuu aivan valtavan hyvältä. Kana onkin listan kallein ruoka lähes poikkeuksetta. Ennakko-odotuksista huolimatta sikaa ei tarjoilla (Sanni iloitsee). Alueella on jonkin verran muslimeja ja joulukinkun saamme tilattua vähän salaa Katin avustuksella Iringan ulkopuolella olevalta maatilalta.

Perjantain lounas syötiin englantilaisen Susien pitämässä Neema graftsissa. Saimme intialaista oikein hyvää curryä. Keskustassa on intialaisia ruokia myyvä Raju-kauppa, pakistanilaisia ja intialaisia näkyy katukuvassa melko paljon. Neemassa on kiva käsityömyymälä ja ravintola. Omistaja on etsinyt maaseudulta savimajojen perälle piilotettuja kuuroja ja vammaisia nuoria ja palkannut heidät työhön. Tilaaminen tehdään lapulle kirjoittamalla, sillä tarjoilijat eivät kuule. Käsityöt ja kankaat kudotaan samassa talossa. Nyt nämä hävetyt vammaiset ovatkin perheidensä tärkeimpiä elättäjiä.

Ruuan ostaminen torilta on jännittävää puuhaa, kaikista hinnoista joutuu neuvottelemaan. Lotti tulkkasi minulle ensimmäisellä kerralla, 20 tomaatin hintapyyntö oli 5000 tsh ja pienen keskustelun jälkeen maksoin 1000 tsh eli 50 senttiä. Supermarkettien hinnat ovat kiinteitä, silti saman tuntuiset ostokset maksoivat toisena päivänä 70 000 ja toisena 30 000 tsh. Syy on tuontitavaroiden kalleus. Kaikki mitä ostaa kannattaa olla paikallista, esim. eurooppalainen suklaa maksaa 3 kertaa niin paljon kuin Suomessa.

Kotona kokkailen yksinkertaisesti, eilen pastaa ja tomaattia rusina-pippurikastikeessa ja tänään aion tehdä riisiä, kookosta, currya ja tomaattia. Aamuisin on paistettu munia ja syöty paahtoleipää, hunajaa, banaania, tomaattia, avocadoa ja jugurttia. Tietysti myös hedelmämehua, kahvia, teetä ja kaakaota.

Hassua, että olemme jo tottuneet kyttäämään alituiseen onko sähköä, onko nettiä (ei!), toimiiko auto (ei!), onko sähköaikaa ladattu ja jäljellä, riittääkö puheaika kännyköissä, onko juomavettä, tuleeko vesijohtovettä ja onko kaikki lukot kiinni. Portilla on kaksi lukkoa, etuovessa neljä ja takaovessa kolme lukkoa. Avainniput ovat huikeita. Lukko on myös jokaisessa sisäovessa, niitä emme ole käyttäneet. Kaikissa ikkunoissa on hyönteisverkot ja kalterit. Olo ei tunnu vankilalta, sillä kalterit ovat kauniin kiehkuraiset ja valkoiseksi maalatut. Kerrasta oppineina meillä on nyt vessoissa ämpäreissä ja tynnyreissä huuhteluvettä varattuna, on ikävää kun ei voi vetää vessoja koko päivänä! Vesikatkokset johtuvat Iringan maantien isoista parannustöistä. Sähkölinjoja joudutaan laittamaan siellä poikki ja alhaalla joella olevat vesipumput eivät pumppaa vettä tänne Iringan kukkulalle.

Sitten vähän äiti-insinöörin tilitystä. Talo on aivan uusi, betoni haisee märkänä lasten huoneissa. Siivouksen taso on…hmmm… sanoisinko eksoottinen. Kaakelit on laitettu ensin, sitten on tullut puuseppä väsäämään ikkunoita, ovia ja kaappeja. Sen jälkeen paikalle on tullut maalari mustan maalipöntön kanssa ja hän on sutinut puuosat mustaksi, ja siinähän sattuu ja tapahtuu. Laattojen ja tiilten saumat ovat pesemättä ja muurari muuraa tiilet niin, että tiilen keskellä on 3 x 5 cm alue punaista tiiltä, muu on laastilla ympäröity ja röpöläinen. Myös tarvikkeiden taso on vaatimaton vaikka tämä on tipiuusi luksustalo. Vessanpöntön kahva katkesi ensimmäisellä vedolla ja Tomi ropaa pönttöjä puoli tuntia joka päivä. Milloin vesi tulee yli lattialle, milloin koko mekanismi on osina vesisäiliön pohjalla. Kamat on vähän niin kuin lasten pinkit leluvälineet kotileikkeihin, yhtä kestävän tuntuisia.

Kun Maria tulee huomenna töihin, hän saa ryhtyä ensimmäisenä pesemään laastiroiskeita pois ikkunoista ja kuuraamaan lattiaa. Toivon, että saadaan taksi-mies kiinni ja saadaan kyyti keskustaan pesuaineita ja ruokaa ostamaan. Tomi koettaa saada autoa toimintaan huomenna, huollosta tilataan aamulla uusi ”betri”. Saattaahan olla että akku on kuitenkin loppu, tai sitten vikaa on dieselin syötössä. Auto oli muuten mainion tuntuinen ja rempseä, mitä nyt ehdimme sillä 20 minsaa ajella. Parasta autossa on, että penkit eivät ole kerniä, muistamme vielä 9 h istunnon Dar – Iringa yliopiston Landcruiserissa.

Tomi raportoi Tansaniasta nro 1

Saavuimme Dar es Salaamiin kello 8 aamulla lentämällä Shipholin ja Nairobin kautta. Nairobissa ympärillämme oli ensimmäisen kerran enemmän mustia ihmisiä kuin valkoisia. Matkalaukkumme saimme lennätettyä suoraan Helsingistä päätepaikkaan vaikka Helsingissä oli asia selitetty toisin: väitettiin, että Nairobissa täytyy noutaa laukut hihnalta ja laittaa ne sitten seuraavalle hihnalle, prosessiin ei kuitenkaan sisältyisi uutta tarkistuskierrosta. Nairobin kentällä oli myös selvät kyltit porteista ja lentokoneessa kuulutettiin miltä portilta mikin lento lähtisi, kaiken lisäksi portilla oli vielä selvät kyltit vahvistamassa asiaa. Homma oli siis paljon helpompi kuin mitä olimme kuulleet: ei olisi mitään kylttejä missään ja homma olisi todella sekava. Ns. avuliaat miehet eivät myöskään yrittäneet tarjota kantoapua tai muuta vastaavaa, josta sitten olisi joutunut jälkikäteen maksamaan suolaisen hinnan.

Matka sujui siis helposti, lukuun ottamatta Veikon, Sannin ja Minnan pientä matkapahoinvointia, joka selittyneen suurimmalta osalta väsymyksestä, kun kukaan ei saanut nukuttua lentokoneessa matkan aikana. Minulle oli lisäksi flunssan alkua, joka alkoi lähtöpäivän aamuna. Oli jännittävää täytellä Dar es Salaamin kentällä terveydentilaa koskevaan tarkkaa kaavaketta, jossa vannoin että nenäni ei vuoda enkä yski. Varsinkin kun terveydentarkistuspiste, jonka työntekijä keräsi kaavakkeet, oli viiden metrin päässä. Kun terveydentilan kyselykaavakkeen lisäksi täytimme maahantulokaavakkeet ja viisumien anomuskaavakkeet kaikille neljälle niin aikaa kului ja kului ja minä pelkäsin pahinta eli suurta yskäkohtausta koko ajan. No ehkä psykologisella tilanteella oli sellainen vaikutus että en kertaakaan yskinyt enkä niistänyt Darin kentällä.

Päästessämme laukkujemme kanssa ulos lentokentältä, olimme todella tyytyväisiä, kuljettajamme oli meitä vastassa ajoissa ja kaikki matkatavaramme olivat tallella!

Darissa lähdimme ensimmäisenä tapaamaan suurlähettilästä, joka toivoi että kaikki pitempään Tansaniassa oleskelevat käyvät hänen luonaan tutustumassa. Siellä tapasimme myös Erkin, joka on koko tämän työmatkan mahdollistaja: hän kyseli mahdollisia Tansaniaan lähtijöitä viime syksynä ja minä vastasin myöntävästi. Konsulaatin jälkeen kävimme syömässä ja sitten kuskimme poimi vielä yhden opettajan mukaansa ja lähdimme kohti Iringaa. Kello oli kuitenkin jo lähes kaksi ja päätimme, että yöpyisimme matkalla Morogoron hotellissa Morogorossa, joka on Darin ja Iringan puolessa välissä. Tämä oli hyvä päätös, koska ajamiseen autolla Darista Iringaan menee noin yleensä noin kahdeksan tuntia ja meillä Darsista ulospääsyyn meni jo toista tuntia ruuhkien takia.

En ole ikinä nähnyt yhtä sekamelskaista liikennettä ja huimaan menoa kuin Darissa: autot, kuorma-autot, bussit, mopot, polkupyörät ja jalankulkijat viilettävät kymmenen sentin päästä toisistaan. Pieni virhe pyöräilijältä tietäisi hänen varmaa kuolemaa, sama kohtalo olisi tiedossa myös mopoilijalle. Mahdoton ruuhka toisaalta piti ajonopeudet aika alhaisina kun kaupungin keskustassa eteenpäin pääsi nopeammin kävellen kuin autolla.

Lopulta pääsimme ulos kaupungista ja viiden tunnin päästä määränpäähämme Morogoron hotelliin. Hotellissa ei ollut enää isoja huoneita jäljellä, mutta onneksi saimme varattua yhden sviitin ja yhden yhdenhengen huoneen, missä sänky oli tarpeeksi leveä yhdelle aikuiselle ja lapselle. Pääsimme vihdoinkin nukkumaan valvottuamme koko yön.



Aamulla matkamme jatkuin kohti Iringaa Mikumi-kansallispuiston läpi. Kansallispuistossa näimme ensimmäisen kerran villieläimiä; eivät ne tosin kovin villeiltä vaikuttaneet kun otukset olivat syömässä tien vieressä kasveja tai sitten tonkimassa busseista heitettyjä roskia.
Näimme paviaaneja, elefantteja, kirahveja, antilooppeja, puhveleita ja petolintuja. Paikallinen kuskimme ja paikallinen opettajakin olivat iloisia näkemästään, kuulemma virallisen retken tekeminen luonnonsuojelualueelle maksaa niin paljon ettei täkäläisillä ole varaa käydä niissä.

Saavuttuamme Iringaan pääsimme lopulta näkemään varaamamme talon. Kuten keskusteluiden perusteella oli selvää, talo oli juuri valmistunut ja hienossa kunnossa, mutta piha oli pahasti kesken, lähinnä sekavannäköistä karua maata, jossa on muutama pieni puuntaimi. Saas nähdä jäämmekö tähän taloon koko oleskelumme ajaksi. Illalla minulla alkoi ripuli, joka jatkuu edelleen. Syön ja nukun normaalisti, mutta aina välillä mahani porisee ja sitten tulee pakottava tarve vessassa käynnille. Onneksi muut ovat terveitä.

Kävimme perjantaina koko perheen voimalla yliopistolla tutustumassa hallintohenkilökuntaan. Maanantaina aloitan työt, jännittävää nähdä miten minuun suhtaudutaan. Maanantaina taloudenhoitajamme aloittaa työt, saas nähdä miten Minna onnistuu hänen kanssaan, taloudenhoitajan englanninkielentaito ei ole kaksinen.

Läksiäisiä ja haikeaa tunnelmaa

Toiseksi viimeinen viikonloppu on jo sunnuntaissa. Pidimme kuudet läksiäiset tällä viikolla ystävien ja sukulaisten kanssa. Kaikki lapset olivat viikonlopun meillä, söimme juhlapäivällisen, lammaspaistia ja valkosipuliperunoita perinteisin lisukkein. Ruoka onnistui valtavan hyvin, kiitos Ninalta Inkoosta saamieni täydellisten perunoiden! Nyt on haikea tunnelma kun lapset lähtivät junalla Turkuun ja tapaamme seuraavan kerran maaliskuussa.

Ellan, mummun ja papan tulo on varmistunut. He tulevat Amsterdamin kautta Dar es Salaamiin joulukuun 11. päivä ja lähtevät samaa kautta takaisin Suomeen 29. joulukuuta. Se on hieno juttu! Menemme Dariin heitä vastaan samana päivänä ja olemme hotellissa yötä. Sen jälkeen olisi hieno tilaisuus käydä Sansibarilla katsomaassa Stone Townia ja valkoisia hiekkarantoja. Selvitellään vaihtoehtoja kun pääsemme perille Iringaan. On vielä auki millä kuljemme, omalla autolla, osa bussilla vai jopa pienlentokoneella, lentoliikenne Iringan on aloitettu. Sansibarille pääsee laivalla ja lentäen.

Lähtövalmistelut ovat edenneet vauhdilla. Tänä viikonloppuna tyhjensimme Veikon huoneen kaappeja vuokralaistamme Kyöstiä varten, laitoimme pyörät ja trampoliinin talvivarastoon ja siivosimme pihaa. Vielä tyhjennämme keittötä, eteistä, kylppäriä ja vessoja ylimääräisestä kamasta. Ihan kuin tämä olisi pieni muutto, se hyvä, että olen heittänyt paljon turhaa roinaa pois ja kaappeihin tulee tilaa. Tomi siivosi ulkovaraston ja selvisi, että olemme heittäneet yhden matkalaukuistamme pois pari vuotta sitten. Yhden laukun vaje siis. Ensi viikolla käydään laukkukaupassa ja otamme kaiken varalta meistä kaikista passikuvat. Jos vaikka niitä tarvitaan viisumiin tai muualle.

Luin eilen illalla vanhoja Mondolehtiä, Afrikkajuttuja niistä. Sain vähän matkakuumetta nostettua, mikä on ihan terveellinen juttu. Ettei kaikki ole vain puurtamista ja ryysäämistä vaan vähän myös ihanaa keveyttä erilaisen talven edessä.

Tomi kirjoitti viimeksi motiiveistaan. Jäin itsen miettimään miksi minä haluan lähteä Afrikkaan... kunnes löysin Veikon huoneen kaapista kaksi 50 vuotta vanhaa karttaa, jotka olin ostanut antiiikkikaupasta monta vuotta sitten. Japanin kartan muistin olevan olemassa, mutta olin unohtanut, että toinen ostamani kartta oli Tansania. Haave on ollut olemassa tosi pitkään- ehkä yli 30 vuotta. Ensimmäisen lähtölaukauksen antoivat Peppi Pitkätossu Kurrekurredut-saarella ja 1970-luvun luontodokumentit, joissa leopardi juoksi antilooppia kiinni savannin pöllytessä. Sitten lukiolaisena lukemani monet André Brinkit, Karen Bliksenit ja Minun Afrikkani -elokuva. Sen romantiikka Denys Finch-Hattonin hahmossa, kikujut ja itsenäinen taipumaton nainen vaikeissa olosuhteissa. Muistan myös dokumentin simpanssitutkijasta Jane Goodallista Gomben sademetsistä Tansaniasta.

Viime marraskuussa Tomi tuli Kolin kongressista ja kertoi Erkin ehdottaneen hänelle Tansaniaa, Matti olisi tulossa pois sieltä ja paikka jäisi vapaaksi. Ensimmäinen reaktioini oli nopea "ei se onnistu" ja täysi unohdus koko asiaan. Sitten joulupukki toi Veikolle karttapallon ja pyörittelimme sitä Veikon kanssa aattoiltana. Katselimme Afrikkaa ja kerroin Veikolle, että Tomille ehdotettiin töitä Tansaniasta. Veikko innostui asiasta tuttuun tapaansa samalla sekunnilla ja siirryimme heti pohtimaan safareita, norsuja, kirahveja ja leijonia. Tomi innostui, Sanni ja Ella olivat varautuneita. Sitten tapasimme Tumainin rehtorin, Sakke hyväksyi lasten lähdön ja asiat lähtivät rullaamaan. Jäljellä on yhdeksän aamua.

Jollei minua jäytäisi eräänlainen koti-ikävä, olisin valmis viettämään koko elinikäni itämailla. (M. A. Castrén)

Tomi raportoi Torpparinmäestä

Huh, luennot alkavat huomenna, siis 11 tunnin päästä. Sitten niitä kestää 3 viikkoa, minkä jälkeen viikonloppuna pakataan ja seuraavana tiistaina lennetään Afrikkaa, jossa ollaan keskiviikkoaamuna. Keskiviikkona ajellaan hiljalleen kohti Iringaa pysähdellen matkalla olevissa kahdessa kansallispuistossa.

Miksi Iringaa? Syitä on varmaan monia. Jälkijättöinen ikäkriisi (42v), eteen tullut mahdollisuus, keino paeta töitä (lähinnä luentoja, miksi asia missä olen suht hyvä voi tuntua niin epämiellyttävältä?) ja sain Minnan ja pari lasta mukaan. Yksin en olisi edes harkinnut; ulkomailla työskentely on lähinnä 24h työskentelyä ilman perhettä.

Mitä odotan? Todellista kulttuurishokkia, aurinkoa, safaria, hikoilua, ajan hidastumista, mustia ihmisiä, joita ei saa nimittää edes neutraalisti neekereiksi kolonisaation historian takia. No taidan käyttää nimitystä tansanialainen kun afrikkalainen on liian laaja termi. Eli yksinkertaisesti odotan tansanialaisten vaikutusta omaan todellisuuden kuvaani.

Rasismin kohteeksi emme varmaankaan joudu itse, johtuen työn kuvastani ja yliopiston vaikutuksesta. Turisteja varmasti ollaan.

Loppuhöpinät. Tuleva työni kuvani on epäselvä, suurissa linjoissa kaikki on selvää, no paikan päällä kaikki selviää. Olen todella stressaantunut tällä hetkellä: luennot alkoivat, vene pitää nostaa ja hoitaa talvea varten, taloyhtiön asioita on kesken, rakkaani kädet on paskana (toivottavasti henkistä laatua, jotta korjaantuvat Afrikassa), pienistä asioista huolehtimista riittää vaikka kaikki on oikeastaan jo järjestetty. Nyt nukkumaan...

Lala salama sullekin!

Maria tulee meille

Maria tulee meille töihin maanantaista perjantaihin. Hän käy ostamassa ruokatarvikkeet torilta, pesee pyykin ja silittää, auttaa ruuanlaitossa. Tilanteen mukaan hän myös siivoaa ja hoitaa puutarhaa. Marian palkka on meille hämmentävä asia, hänelle maksetaan 50 000 tsh eli vajaat 30 euroa kuukaudessa. Tässä on ensimmäinen ihmetyksen paikka joka jättää minut sanattomaksi.

Kohti Kabemba-housea

Lähtövalmistelut ovat nyt loppusuoralla, ihme kyllä asiat ovat edenneet tosi sujuvasti. Hoidettavia juttuja on ollut pitkä lista, mutta niin vaan listan loppu häämöttää.
Toissaviikolla kävimme matkailuklinikalla ja saimme muutaman piikin olkapäähän: aivokalvontulehdus- ja keltakuumerokotteet ja lavantautirokote kapseleina. Viimeinen namipala otetaan huomenna aamulla. Malaronea on mukaan neljä pakettia, jos tarvetta tulee. Ainakin jos menemme oleilemaan Sansibarille tai pohjois-Tansaniaan useiksi päiviksi, pitää malarian estolääkettä käyttää. Sama lääke käy hoitoon jos tauti iskee. Korkealla Iringassa ja Darissa ei tarvitse, hyttyset ei kai asustele suurkaupungeissa.

Talo on valittu, mutta kuvaa siitä emme ole nähneet. Täytyy säästää joku yllätys perillekin ;). Asumme Iringassa talossa, joka on meikäläisittäin omakotitalo. Kolme makuuhuonetta, olohuone, keittiö, ruokasali, työskentelytila internetillä ja European style kaksi vessaa. Vuokaraan kuuluu yövartija, metalliaidat ja autokatos. Niin ja joitain paikallisia telkkukanavia sekä aito dvd-laite. Talo on lähellä Tomin työpaikkaa Tumainin yliopistoa kaupungin ulkopuolella. Talo on aika uusi ja hyvä puoli on se, että katto ei ehkä heti ala vuotamaan eikä paikat välttämättä pahasti repsota. Harmillista, ettei pihaan ei ole ehtinyt kasvaa hedelmäpuita. Unelma omasta p u u-tarhasta täytyy jättää. Kukkia ilmeisesti on kuitenkin, se vähän lohduttaa. Täytyy poimia hedelmät torilta!

Lotti järjestää meille autokyydin hakemaan lentokentältä Iringaan. Matkaa on 500 km. Lotti ehdotti että matkalla poikkeaisimme kahdessa luonnonpuistossa, joiden läpi Iringan tie menee. Matka sujuu mukavammin kun pidetään hyvät tauot ja se suunnitelma kuulostaa hienolta.

"Kerran Afganistanin korvessa hukkasin korkkiruuvini. Jouduimme elämään päiväkausia pelkällä vedellä ja ruualla." (W.C.Fields)

Reilu kuukausi lähtöön

Asiat selkeytyvät pikkuhiljaa. Taloehdokkaita on saatu muutama ja vuokrahaitari on suuri. Vaikuttavat ihan hyviltä ja asuttavilta. Kolme makuuhuonetta, keittiö, olohuone, wc, lämmin vesi, netti, puutarha, siivous ja yövartiointi kuuluvat vuokraan. Sisäkuvat kuin vanhan mummon sisustamia kukkalakanoineen. Maisemat talojen ympärillä ovat avaria ja kauniita. Ihmeellinen valo!

Viisumiasia on nyt selvinnyt ja moni muukin juttu. Kuten: -Viisumin saa lentokentältä, Tumaini sitten myöhemmin hankkii pidempiaikaiset. -Punaisia kärpäsiä pitää varoa eikä niitä saa missään nimessä hätistellä, ne suihkuttavat myrkkyä. -Autolla kannattaa ajaa hiljaa, sillä tiessä voi olla puolen metrin monttuja.

Tomi tapasi tänään Matin. Työkulttuuri on Afrikassa varsin erikoinen ja vastuuta tehtävässä yllinkyllin. Opiskelijat ovat melko vaativia ja poliittisesti aktiivisia. Tomi saa varmasti tehdä paljon töitä.

Ollaan innostuneita ja luottavaisia. Tekemättömien töiden määrä täällä kotona on kohtuullinen ja joka päivä hoituu aina joku asia pykälän eteenpäin. Tällä viikolla mennään hankkimaan puuttuvia rokotuksia. Iso työ on vielä veneen nosto talvitelakalle parin viikon päästä. Ennen sitä tehdään vielä kesän viimeinen viikonloppupurjehdus.

Lähtövalmisteluja

Lentoliput on hankittu!

Aamukammassa on vielä 47 piikkiä jäljellä.
Innokkaana odotamme millainen koti meille löytyy, viisumit saapuvat aikanaan (ehkä).